Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui,
ja vuorella seisoi joku ja lauloi.
Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet.
Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois.
Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain,
että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,
aavistin hämärästi, että laulu oli
jostakin, mikä ei koskaan palaa.
- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
Aivan ihana ja koskettava ♥
VastaaPoistaLinda, miten innostavaa, että pidät♥
VastaaPoistaTähän runoon olen rakastunut.
VastaaPoistaOlen toivonut, että sitten joskus tuhkani vietäisiin vuorelle, josta on näkymä Suurelle järvelle.
Siellä kulkevat mesikämmenet ja ketut, oravat ja puput.
Raakkuvat korpit ja yli vuoren lentävät joutsenet ja kurjet.
Siellä olen nuorena kerännyt vasut täyteen punaisia puoloja.
Lauluni vuorelta olisi toisenlainen, mutta tunnelma on sama tämän runon kanssa.
Unelma, minä haluan taas maaksi ja mereksi. Reima saa hakea poikkeusluvan, että tuhkani jaetaan puutarhan ja mereen. Meidän tuttava sai tämmöisen luvan, kun vaimo kuoli.
VastaaPoistaMonet Edithin runot sopivat myös muistorunoksi. Tämäkin ja sitten niitä muita, joita laitan vähitellen.
Jokaisella meillä on oma laulumme, mutta oudosti minulla olisi paljon samaa kuin Södergranilla. Sinun laulusi olisi ehkä iloisempi...