Kun surullinen tuuli laukkaa perhosia surmaten
rakastan sinua, ja riemuni pureutuu sinun suusi luumuun.
Millainen piina sinulle totuttautua minuun,
sieluuni joka on yksinäinen ja villi, nimeeni
jota kaikki pakenevat.
Niin monesti olemme nähneet kointähden hehkuvan
silmiämme suudellen
ja päittemme ylle on hämärä kiertynyt auki kuin viuhka.
Minun sanani satoivat yllesi hyväilevinä.
Jo kauan olen rakastanut ruskeaa helmiäisruumistasi.
Olet minulle suorastaan kaikkeuden valtiatar.
Minä tuon sinulle vuorilta iloisia liljoja,
tummia pähkinöitä, koreittain metsän suudelmia.
Haluan tehdä kanssasi saman
minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään.
- Pablo Neruda -
Andien mainingit (SSK 1973, suomennos Pentti Saaritsa)
kuva Iines
Ihana runo kuten Neruda aina ja ihana kuva kuten Iineksen kuvat aina.
VastaaPoistaAllu, et voi olla väärässä, sillä molemmat asiat on hakattu kiveen.
VastaaPoista