Sinä talvena minua kyllä ihmetytti
kyyhkysten hriih,
kun se kuului katolta lakkaamatta,
ja kun pakkanen hellitti, mikä mahti
päälläni, siellä satoi ja katto vuoti
sinä talvena,
minä ajattelin sinua vielä sinä talvena.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954 - 1978 (WSOY 1979)
kuva Seijastiina
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
NAISEN RUUMIS, VALKEAT KUNNAAT, VALKEAT REIDET, ANTAUTUMISESI HETKELLÄ...
Naisen ruumis, valkeat kunnaat, valkeat reidet,
antautumisesi hetkellä olet maailman kaltainen.
Minun karkea maalaisenruumiini kaivautuu sinuun
ja mullan pohjalta kimpoaa sen poika.
Olin yksin kuin tunneli. Luotani pakenivat linnut
ja yö hyökkäsi sisääni koko voimallaan.
Selviytyäkseni hengissä minä taoin sinut aseeksi,
kuin nuoleksi jouseeni, kuin kiveksi linkooni.
Mutta koittaa koston hetki, ja nyt rakastan sinua.
Sinun ruumiisi, ihoa, sammalta, vahvaa ja ahnasta maitoa.
Oi rintojen maljoja! Oi hajamielisiä silmiä!
Oi venuskummun ruusja! Oi sinun verkkaista,
surullista ääntäsi!
Minun naiseni ruumis, en helllitä sinun suloisuudestasi.
Minun janoni, rajaton haluni, päättämätön tieni!
Hämärät uomat joita ikuinen jano kulkee yhä,
ja väsymys kulkee, ja loputon tuska.
♥♥♥
Halun ajamana illoin heitän surun verkot
silmiesi valtamereen.
Korkeimmasta roviosta kurkottaa palava yksinäisyyteni
viittoen käsillään kuin haaksirikkoinen.
Lähetän punaisia hätämerkkejä hajamielisille silmillesi
jotka kimaltavat kuin meri majakan ympärillä.
Kätket vain pimeyden, oma kaukainen naiseni,
katseessasi häilähtävät joskus kauhun rannat.
Halun ajamina illoin lasken surun verkot
silmiesi aaltoilevaan valtamereen.
Yölinnut nokkivat ensimmäisiä tähtiä
jotka säkenöivät kuin sieluni kun sinua rakastan.
Yö laukkaa varjotammallaan
ja kylvää sinisiä tähkäpäitä vainioille.
♥♥♥
Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan.
Ikkunastani näin
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.
Joskus palanen aurinkoa hehkui kuparilanttina kädessäni.
Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä
murheen joka ahdisti sieluani.
Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä sanoja lausuit?
Miksi minut äkkiä valtaa tämä rakkaus
kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta?
Putosi kirja, jota luetaan aina hämärän tullen,
ja kuin piesty koira valahti viitta jalkoihini.
Aina, aina illoin sinä kaikkoat
sinne missä hämärä vyöryy ja nielee patsaat.
Maahan naulittuna kuin kuoreton, riivitty kirsikkapuu,
suonet ja sylki ja sormet
ja kivekset täynnä outoa kiihkoa
minä katselen tyttöä, joka on paperia ja kuuta,
makaavaa, värisevää, huohottavaa ja valkeaa,
ja nännejä kuin kahta erillistä salamerkkiä
ja jalkojen ruusunkajoista yhtymäkohtaa
jossa hänen rakonsa värähtelee öisin ripsin.
Kalvaana, suunniltani
tunnen kuinka sanat hajoavat sussani,
sanat kuin hukkuneet lapset,
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja,
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita.
Minä lannistan hänet maahan kuin miekan, kuin peilin,
ja kuoliaaksi asti minä levitän hänen arat reitensä
ja pureudun hänen korviinsa ja valtimohinsa
ja päästän hänet silmät suljettuina vajoamaan
vihreän siemenen sakeaan virtaan.
Minä ajan hänet täyteen unikonkukkaa ja salamaa,
kiedon hänet polviin, huuliin, neuloihin
ja itkien tungen häneen orvasketeni tuuman tuumalta
rikollisesti pusertaen ja märkänä tukka.
Minä panen hänet pakenemaan kynsiä ja huohotusta,
pois ajasta, pois olevasta,
niin että hän kiemurtaa pehmeään ytimeen ja happeen,
tarrautuu muistoihin ja verukkeisiin
kuin pariton käsi, kuin erillinen sormi
joka vilkuttaa avutonta suolakynttään.
Hänen tätyy unissaan juosta ihonsa teitä
pölynharmaan kumin ja tuhkan maahan,
ja huitoa tieltään veitsiä, lakanoita ja muurahaisia,
silmiä jotka valahtavat häneen kuin kuolleet
ja mustaa ainetta joka pisaroi
kuin sokeat kalat tai sakkaiset luodit.
- Pablo Neruda -
Valitut runot (Tammi 1983)
suomennos Pentti Saaritsa
kuvat Gustav Klimt/ Danae/ Adamo ed Eva
antautumisesi hetkellä olet maailman kaltainen.
Minun karkea maalaisenruumiini kaivautuu sinuun
ja mullan pohjalta kimpoaa sen poika.
Olin yksin kuin tunneli. Luotani pakenivat linnut
ja yö hyökkäsi sisääni koko voimallaan.
Selviytyäkseni hengissä minä taoin sinut aseeksi,
kuin nuoleksi jouseeni, kuin kiveksi linkooni.
Mutta koittaa koston hetki, ja nyt rakastan sinua.
Sinun ruumiisi, ihoa, sammalta, vahvaa ja ahnasta maitoa.
Oi rintojen maljoja! Oi hajamielisiä silmiä!
Oi venuskummun ruusja! Oi sinun verkkaista,
surullista ääntäsi!
Minun naiseni ruumis, en helllitä sinun suloisuudestasi.
Minun janoni, rajaton haluni, päättämätön tieni!
Hämärät uomat joita ikuinen jano kulkee yhä,
ja väsymys kulkee, ja loputon tuska.
♥♥♥
Halun ajamana illoin heitän surun verkot
silmiesi valtamereen.
Korkeimmasta roviosta kurkottaa palava yksinäisyyteni
viittoen käsillään kuin haaksirikkoinen.
Lähetän punaisia hätämerkkejä hajamielisille silmillesi
jotka kimaltavat kuin meri majakan ympärillä.
Kätket vain pimeyden, oma kaukainen naiseni,
katseessasi häilähtävät joskus kauhun rannat.
Halun ajamina illoin lasken surun verkot
silmiesi aaltoilevaan valtamereen.
Yölinnut nokkivat ensimmäisiä tähtiä
jotka säkenöivät kuin sieluni kun sinua rakastan.
Yö laukkaa varjotammallaan
ja kylvää sinisiä tähkäpäitä vainioille.
♥♥♥
Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan.
Ikkunastani näin
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.
Joskus palanen aurinkoa hehkui kuparilanttina kädessäni.
Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä
murheen joka ahdisti sieluani.
Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä sanoja lausuit?
Miksi minut äkkiä valtaa tämä rakkaus
kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta?
Putosi kirja, jota luetaan aina hämärän tullen,
ja kuin piesty koira valahti viitta jalkoihini.
Aina, aina illoin sinä kaikkoat
sinne missä hämärä vyöryy ja nielee patsaat.
Maahan naulittuna kuin kuoreton, riivitty kirsikkapuu,
suonet ja sylki ja sormet
ja kivekset täynnä outoa kiihkoa
minä katselen tyttöä, joka on paperia ja kuuta,
makaavaa, värisevää, huohottavaa ja valkeaa,
ja nännejä kuin kahta erillistä salamerkkiä
ja jalkojen ruusunkajoista yhtymäkohtaa
jossa hänen rakonsa värähtelee öisin ripsin.
Kalvaana, suunniltani
tunnen kuinka sanat hajoavat sussani,
sanat kuin hukkuneet lapset,
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja,
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita.
Minä lannistan hänet maahan kuin miekan, kuin peilin,
ja kuoliaaksi asti minä levitän hänen arat reitensä
ja pureudun hänen korviinsa ja valtimohinsa
ja päästän hänet silmät suljettuina vajoamaan
vihreän siemenen sakeaan virtaan.
Minä ajan hänet täyteen unikonkukkaa ja salamaa,
kiedon hänet polviin, huuliin, neuloihin
ja itkien tungen häneen orvasketeni tuuman tuumalta
rikollisesti pusertaen ja märkänä tukka.
Minä panen hänet pakenemaan kynsiä ja huohotusta,
pois ajasta, pois olevasta,
niin että hän kiemurtaa pehmeään ytimeen ja happeen,
tarrautuu muistoihin ja verukkeisiin
kuin pariton käsi, kuin erillinen sormi
joka vilkuttaa avutonta suolakynttään.
Hänen tätyy unissaan juosta ihonsa teitä
pölynharmaan kumin ja tuhkan maahan,
ja huitoa tieltään veitsiä, lakanoita ja muurahaisia,
silmiä jotka valahtavat häneen kuin kuolleet
ja mustaa ainetta joka pisaroi
kuin sokeat kalat tai sakkaiset luodit.
- Pablo Neruda -
Valitut runot (Tammi 1983)
suomennos Pentti Saaritsa
kuvat Gustav Klimt/ Danae/ Adamo ed Eva
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
KEVÄTMAHLAA
Herään talviselta sammalvuoteeltani
jo katoavien jääurkujen postludiin.
Rintojani koristavat urpiaiset.
Tuoksuni on Äiti Maa.
Vaivaishiiri leikkii sormieni sylissä.
Sulan auringon hyväilyyn.
Venyttelen ilveksenä.
Vuodan mahlaa puuna. Solisen purona.
Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse.
Heitän käteni syleilemään taivaan kantta.
Mustarastas soittakoon furioso ja da capo.
Sinäkö koversit nimesi runkooni?
Tulisit juuri nyt.
Muistatko polun?
- Leena Lumi -
kuva Johanna
jo katoavien jääurkujen postludiin.
Rintojani koristavat urpiaiset.
Tuoksuni on Äiti Maa.
Vaivaishiiri leikkii sormieni sylissä.
Sulan auringon hyväilyyn.
Venyttelen ilveksenä.
Vuodan mahlaa puuna. Solisen purona.
Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse.
Heitän käteni syleilemään taivaan kantta.
Mustarastas soittakoon furioso ja da capo.
Sinäkö koversit nimesi runkooni?
Tulisit juuri nyt.
Muistatko polun?
- Leena Lumi -
kuva Johanna
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
VAIN HULLU OLISI ONNETON PUNAINEN KORKOKENKÄ...
Vain hullu olisi onneton punainen korkokenkä kaasupolkimella
rakastajia joka ilmansuunnassa sulaa tietä 140 km tunnissa.
Vain hullu olisi onneton kun on kevät ja on itse vielä kaunis,
ja lumen alta paljastuneissa kaupungeissa miehet kaduilla,
puolittainen erektio lahkeessa, lupaus ilosta.
- Heli Slunga -
Varjomadonna (Minerva)
rakastajia joka ilmansuunnassa sulaa tietä 140 km tunnissa.
Vain hullu olisi onneton kun on kevät ja on itse vielä kaunis,
ja lumen alta paljastuneissa kaupungeissa miehet kaduilla,
puolittainen erektio lahkeessa, lupaus ilosta.
- Heli Slunga -
Varjomadonna (Minerva)
torstai 10. maaliskuuta 2011
NYT ON VALMISTA...TÄMÄN TAHDOIN KIRJOITTAA...ENÄÄ EN TIEDÄ...
nyt on valmista
tämän tahdoin kirjoittaa
enää en tiedä mitä sanoisin
jäikö jotain
oliko jossain liikaakin
ehkä et lue tätä
ehkä ei pitäisi
ehkä jossain on paremmat päivät
tai edes se happy Hour
ehkä joskus ei vuodet enää
tee unohduksen
vaan sovinnon työtä
ehkä yhävielä
jokin rakkauden
menetetty mahdollisuus
kyyneltyy meissä
sinun
-Arno Kotro -
Musta morsian (Like 2005)
kuva Hannu Hautala (Minerva/ Ensilumi)
tämän tahdoin kirjoittaa
enää en tiedä mitä sanoisin
jäikö jotain
oliko jossain liikaakin
ehkä et lue tätä
ehkä ei pitäisi
ehkä jossain on paremmat päivät
tai edes se happy Hour
ehkä joskus ei vuodet enää
tee unohduksen
vaan sovinnon työtä
ehkä yhävielä
jokin rakkauden
menetetty mahdollisuus
kyyneltyy meissä
sinun
-Arno Kotro -
Musta morsian (Like 2005)
kuva Hannu Hautala (Minerva/ Ensilumi)
maanantai 7. maaliskuuta 2011
ENÄÄ EN TOIVO ETTÄ RAKASTAT...
enää en toivo että rakastat
minut ehjäksi
riittää kun vihaat
minusta kaipuun pois
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
minut ehjäksi
riittää kun vihaat
minusta kaipuun pois
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
perjantai 4. maaliskuuta 2011
RAKKAUS EI OTA KÄSKYJÄ VASTAAN...
se syntyy ja kuihtuu omia aikojaan
elää omaa elämäänsä
ja vähintään yhtä usein
on elämättä
näin kuinka kärsit
näin kuinka olisit
tahtonut rakastaa
olisit
halunnut haluta
yhtä paljon kuin minä nyt haluaisin
olla haluamatta
et vain voinut
kuten en minäkään nyt
pitäisikö kyynistyä kun
jokaiseen rakkauteen
siltä tuntuu
on alusta asti piilotettu
sama katoamisen kaava
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
torstai 3. maaliskuuta 2011
'LUMIKARPALOA HURMAAVAMPAA BLOGIA EI LÖYDY'
Lumikarpalo -blogin ensimmänen tunnustus tuli Ankilta mielettömän ihanalla lauseella: 'Lumikarpaloa hurmaavampaa blogia ei löydy'. Olen aivan tillintalllin onnesta;-) , sillä aika matalaa profiilia ole tälle runoblogilleni pitänyt.
Kiitos Anki, sinä tyttö, jota hurmaavampaa ei löydy♥
Runo on kuitenkin suuri rakkauteni, joka on kumppani niin surussa kuin ilossa. Joskus jonkun runon ilmestymistä hidastaa siihen sopivan kuvan puute. Toisinaan tyydyn vähemmän sopivaan, kun ei jaksa enää odottaa...
Ja nyt olen eilen löytänyt Kotron runot...
Kiitos Anki, sinä tyttö, jota hurmaavampaa ei löydy♥
Runo on kuitenkin suuri rakkauteni, joka on kumppani niin surussa kuin ilossa. Joskus jonkun runon ilmestymistä hidastaa siihen sopivan kuvan puute. Toisinaan tyydyn vähemmän sopivaan, kun ei jaksa enää odottaa...
Ja nyt olen eilen löytänyt Kotron runot...
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
YÖLLÄ HERÄÄT ET TIEDÄ ETTÄ HEREILLÄ OLEN MINÄKIN...
yöllä heräät et tiedä että hereillä
olen minäkin
katselen salaa kun otat peiton
istuudut ikkunalaudalle
kello mataa aamuyötä
tik-tak-tik-tak ääriviivasi piirtyy
varjona seinään katselet ulos
liikkumatta
minulle selviää
että tästä emme selviä
että nyt jos koskaan minun olisi
avattava sellin ovi päästettävä
sinut jonnekin kauaksi
luovuttava
luovutettava
mutta niin paljon
en enää sinua rakasta että
luopuisin rakkaudesta
sinun takiasi
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
kuva Birgitta
olen minäkin
katselen salaa kun otat peiton
istuudut ikkunalaudalle
kello mataa aamuyötä
tik-tak-tik-tak ääriviivasi piirtyy
varjona seinään katselet ulos
liikkumatta
minulle selviää
että tästä emme selviä
että nyt jos koskaan minun olisi
avattava sellin ovi päästettävä
sinut jonnekin kauaksi
luovuttava
luovutettava
mutta niin paljon
en enää sinua rakasta että
luopuisin rakkaudesta
sinun takiasi
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
kuva Birgitta
tiistai 1. maaliskuuta 2011
SUKELLAN UNEEN JA NÄEN ETTÄ SINÄ...
sukellan uneen
ja näen että sinä
oman valveesi rannalta
sukellat samaa unta
luokseni
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Runotalo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)