ei kuulu kuin kelon narahdus,
edempänä on puro, puron äärellä oli
keltainen kurjenmiekka sinä kesänä
kun näin sinut täältä
mäntyjen alta; kaikki niin leimahti.
Että se sitten olit sinä siellä kaupungissa.
Ja minkä häivyit, olit lähempänä.
Nyt minä kanervansavua jaloissani
päästän ohitse näitä suuria puita.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Runotalo
Huomenta Leena! Täällähän on tuttu puu ja runo antaa sen syntyä mielessäni uudelleen ja aivan uudenlaisena.
VastaaPoistaSari, tämä runo on odottanut kauan! Yritimme kuvata itse, mutta mikään ei sytyttänyt. Ei mitkään kelojen tai petäjien kuvat. Eilen sitten taas vaelsin galleriassasi ja aion ensin ottaa ne siniset tiakatähdet ja tehdä niiden kanssa sarjan Rekolaa, sillä nehän eivät vielä ole tässä blogissa olleetkaan, mutta kun näin tämän kuvan, tiesin heti.
VastaaPoistaOlen juuri mainostanut tätä blogiani Leena Lumissa. Täällä ei ole laskureita, ei musiikkiakaan, ei suoritusta, mutta kyllä täällä käydään.
Olen katsonut sitä kaarisiltaa ja vaikka pidän mustavalkokuvista, aloin miettie, että olenkohan sitä väreissä nähnytkään. Monet sun voimakorteista kävisivät Rekolaan, ne alun mustavalkoiset etenkin, mutta se teksti. Sitten löysin ne akileijojen siemenkodat...
Kiitos♥
Niin Leena, kyllä käyn Lumikarpalos-
VastaaPoistasa, useinkin. Kiinnostavia runoja olen löytänyt ja edellinen Nerudan Jos unohdat minut kosketti mummuikäistäkin, pakahduttavan upea
Marjatta
Marjatta, tunteet ja rakkaus eivät katso ikää, ei rotua, ei maata...
VastaaPoistaKiva, että olet löytänyt myös Lumikarpalon!
Kaunis ja mahtava puu. Runo sopii tähän tosi hyvin, hieno teksti.
VastaaPoistaAnne, Rekola on mystinen ja suora, helppo ja vaikea, mutta aina vaikuttava.
VastaaPoista