Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä - sininen, äänetön -
on upottanut itseensä maisemat.
Tummasta metsästä,
pihkaisen suitsutuksen keskeltä,
ylenee kuu
kuin suuri hämmästynyt kukka
keltaisena ja raikkaana
ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten.
Niin kalpeaa ja kuollutta.
Missä viipyvätkään laulut,
joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio
ja muttolintujen kirkuva ikävä?
Missä viipyykään aika,
jolloin ruohon liian vihreä veri
näyttää miltei punaiselta?
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
Ihanan suomalaisen maiseman,
VastaaPoistatunnemaiseman runo..
herkkä, kylmä mutta niin tuttu..
Tykkään=)
Ihanasti kevättyttö sopii sinne Johannan puunaisen alle..=)
Hanne, Vala oli rohkeakin halutessaan, Tulenkantaja, mutta todellinen 'nainen tulessa' oli L. Onerva, Leinon salarakas.
VastaaPoistaTämä on Päijännettä lenkkimaastoni varrelta, jäähyhmää oli vielä osin, mutta se ei kai näy tässä.
Kevättyttö on täydellinen. Ja se nousee sieltä, kun kirjoja tulee. Kirjat ovat kuitenkin ykkösasia. Minulla on addikti värisommitteluuun. Pidin siitä, miten olit tässä käyttänyt värejä, jotka eivät samaa, sain sillan Johannan ja Brigitan tön välille, hyvin kauniin sillan.
Minäkin kirjoitin blogissani 20.4. Katri Valasta ja sain pari kivaa kommenttia. Lukaise, jos ehdit. railimikkanen.blogspot.com
VastaaPoistaRaili, toki tulen lukemaan. Kiitos vinkistä!
VastaaPoistaTässä runossa on juuri sitä kaihoa ja tulenkantajan voimaa, yhtyneenä oivallisesti.
VastaaPoistaAikatherine, nimenomaan sitä.
VastaaPoistaMe olimme perustamassa Tulenkantajien henkeen ryhmää Roihuavat soihdut, mutta sitten idean 'äiti' Eve Rehn (ent. Kuismin), Rainer Maria Rilken runojen kääntäjä, menehtyi syöpään tämän vuoden tammikuussa.
Eveltä on Lumi blogissani kirja Tahto tahtojen/ Der Grosse Wille.