istua jonkun luo.
Hyräillen sinua keinuttaisin,
kuin uni vie ja tuo.
Minä yksin tietää tahtoisin,
miten kylmä ulkona on.
Sinun henkäilyssäsi seuraisin
maan ääntä ja koivikon.
Kellot kaikuvat toisilleen,
ajan pohjaan katsotaan.
Joku kulkee vielä itsekseen,
saa koiran haukahtamaan.
Sitten tyyntyy. Ja katseeni
sinussa suurtuu tässä;
sinut rauhaan lasken, vapaaksi,
jokin liikkuu pimeässä.
- Rainer Maria Rilke -
Hetkien kirja - Runoja vuosilta 1899-1908 (WSOY 1992)
suomennos Anna-Maija Raittila
kuva Ina Agency
Oi tää oli kiva runo!
VastaaPoistaKiitos Leena vierailusta blogissani.
Oikein mukavaa tätä vuotta ja leppoisaa loppiaista!
Seijastiina, tämän runon valitsin Rilkeltä muistorunoksi Evelle, joka menehtyi 28.12. vaikean sairaiuden uuvuttamana. Hän käänsi Rilkeä, mm. teos Tahto tahtojen, joka löytyy kirjablogistani, mutta tätä en löytänyt kuin Raittilan käännöksenä.
VastaaPoistaTulen toistekin ja olin juuri kirjautumassa sun kuvablogiin kun taas mua häirittiin ja mulla ei ole edes lapsia enää kotona;-)
Kiitos samoin, Seijastiina!
Upea runo ... niin rauhallinen.
VastaaPoistaTuure, ja jotenkin melkein hypnoottinen. Olisi suurta saada joskus lukea suomennettuna Rilken Kootut Runot.
VastaaPoistaMinä myös pidin tästä kovasti. Vaivuin jonnekin ja sain myös tästä erään ajatuksen itselleni tai oikeammin muistin jotain jostain kaukaa vuosikymmenten takaa...hieno runo.
VastaaPoistaSari, ihanaa, että vaikutuit. Rilkellä on uniikki tyylinsä, joka koukuttaa ja houkuttaa.
VastaaPoista