RAKKAUSKIRJE

Ei ole helppoa selittää muutosta jonka sait aikaan.
Jos nyt olen elossa, olin silloin kuollut,
vaikkei se huolettanut minua, kiven kaltaista,
tavoille uskollisena pysyin paikallani.
Ei, et sinä potkaissut minua tuumaakaan -
etkä poistunut, jättänyt minua tuijottamaan
pienellä kaljulla silmälläni
taas kohti taivasta, tietysti ilman toivoa
siitä että tajuaisin sinen tai tähdet.

Ei se niin käynyt. Sanokaamme että nukuin kuin
käärme,
naamioituneena mustaksi kiveksi mustien kivien joukossa
talven valkeassa aukossa -
naapureitteni tavoin iloitsematta
miljoonista täydellisiksi hiotuista
poskista, joita laskeutui joka hetki sulattamaan
omaa basalttiposkeani. ne muuttuivat kyyneliksi,
enkeleiksi jotka itkivät elottoman luonnon tähden,
mutta minua ne eivät vakuuttaneet. Nuo kyyneleet jäätyivät.
Kullakin kuolleella päällä oli jäinen silmikko.

Ja minä jatkoin unta kuin taipunut sormi.
Ensimmäiseksi näin pelkkää ilmaa
ja suljettuja pisaroita jotka kohosivat kasteena,
kuultavina kuin henget. Monet kivet lepäsivät
läpitunkemattomina, ilmeettöminä ympärillä.
En ymmärtänyt siitä mitään.

Loistin, kiillekuorinen, ja avauduin
vuotaakseni tyhjiin kuin neste
linnunjalkojen ja kasvinvarsien sekaan.
Ei minua petetty. Tunsin sinut heti.

Puu ja kivi kiilsivät, varjoja vailla.
Sormenmittani muuttui lasinkirkkaaksi.
Aloin puhjeta kuin maaliskuinen oksa.
Käsivarsi ja sääri, käsivarsi, sääri.
Kivestä pilveen, niin minä kohosin.
Nyt muistutan eräänlaista jumalaa,
joka lipuu ilman halki sielu vaihtuneena,
puhtaana kuin jäälevy. Se on lahja.

- Sylvia Plath -
Sanantuojat (Otava 1997)
suomennos Marja-Leena Mikkola