NAISEN RUUMIS, VALKEAT KUNNAAT, VALKEAT REIDET, ANTAUTUMISESI HETKELLÄ...

Naisen ruumis, valkeat kunnaat, valkeat reidet,
antautumisesi hetkellä olet maailman kaltainen.
Minun karkea maalaisenruumiini kaivautuu sinuun
ja mullan pohjalta kimpoaa sen poika.

Olin yksin kuin tunneli. Luotani pakenivat linnut
ja yö hyökkäsi sisääni koko voimallaan.
Selviytyäkseni hengissä minä taoin sinut aseeksi,
kuin nuoleksi jouseeni, kuin kiveksi linkooni.

Mutta koittaa koston hetki, ja nyt rakastan sinua.
Sinun ruumiisi, ihoa, sammalta, vahvaa ja ahnasta maitoa.
Oi rintojen maljoja! Oi hajamielisiä silmiä!
Oi venuskummun ruusja! Oi sinun verkkaista,
surullista ääntäsi!

Minun naiseni ruumis, en helllitä sinun suloisuudestasi.
Minun janoni, rajaton haluni, päättämätön tieni!
Hämärät uomat joita ikuinen jano kulkee yhä,
ja väsymys kulkee, ja loputon tuska.

♥♥♥

Halun ajamana illoin heitän surun verkot
silmiesi valtamereen.

Korkeimmasta roviosta kurkottaa palava yksinäisyyteni
viittoen käsillään kuin haaksirikkoinen.

Lähetän punaisia hätämerkkejä hajamielisille silmillesi
jotka kimaltavat kuin meri majakan ympärillä.

Kätket vain pimeyden, oma kaukainen naiseni,
katseessasi häilähtävät joskus kauhun rannat.

Halun ajamina illoin lasken surun verkot
silmiesi aaltoilevaan valtamereen.

Yölinnut nokkivat ensimmäisiä tähtiä
jotka säkenöivät kuin sieluni kun sinua rakastan.

Yö laukkaa varjotammallaan
ja kylvää sinisiä tähkäpäitä vainioille.

♥♥♥

Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan.

Ikkunastani näin
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.

Joskus palanen aurinkoa hehkui kuparilanttina kädessäni.

Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä
murheen joka ahdisti sieluani.

Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä sanoja lausuit?
Miksi minut äkkiä valtaa tämä rakkaus
kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta?

Putosi kirja, jota luetaan aina hämärän tullen,
ja kuin piesty koira valahti viitta jalkoihini.

Aina, aina illoin sinä kaikkoat
sinne missä hämärä vyöryy ja nielee patsaat.

Maahan naulittuna kuin kuoreton, riivitty kirsikkapuu,
suonet ja sylki ja sormet
ja kivekset täynnä outoa kiihkoa
minä katselen tyttöä, joka on paperia ja kuuta,
makaavaa, värisevää, huohottavaa ja valkeaa,
ja nännejä kuin kahta erillistä salamerkkiä
ja jalkojen ruusunkajoista yhtymäkohtaa
jossa hänen rakonsa värähtelee öisin ripsin.

Kalvaana, suunniltani
tunnen kuinka sanat hajoavat sussani,
sanat kuin hukkuneet lapset,
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja,
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita.

Minä lannistan hänet maahan kuin miekan, kuin peilin,
ja kuoliaaksi asti minä levitän hänen arat reitensä
ja pureudun hänen korviinsa ja valtimohinsa
ja päästän hänet silmät suljettuina vajoamaan
vihreän siemenen sakeaan virtaan.
Minä ajan hänet täyteen unikonkukkaa ja salamaa,
kiedon hänet polviin, huuliin, neuloihin
ja itkien tungen häneen orvasketeni tuuman tuumalta
rikollisesti pusertaen ja märkänä tukka.

Minä panen hänet pakenemaan kynsiä ja huohotusta,
pois ajasta, pois olevasta,
niin että hän kiemurtaa pehmeään ytimeen ja happeen,
tarrautuu muistoihin ja verukkeisiin
kuin pariton käsi, kuin erillinen sormi
joka vilkuttaa avutonta suolakynttään.

Hänen tätyy unissaan juosta ihonsa teitä
pölynharmaan kumin ja tuhkan maahan,
ja huitoa tieltään veitsiä, lakanoita ja muurahaisia,
silmiä jotka valahtavat häneen kuin kuolleet
ja mustaa ainetta joka pisaroi
kuin sokeat kalat tai sakkaiset luodit.

- Pablo Neruda -
Valitut runot (Tammi 1983)
suomennos Pentti Saaritsa
kuvat Gustav Klimt/ Danae/ Adamo ed Eva