sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

JA KUITENKIN MINÄ SANON, EI OLE KETÄÄN TOISTA...

Ja kuitenkin minä sanon,
ei ole ketään toista tässä kaupungissa. 
Minä kosketan otsaa, olkaa ja kättä.
Minä en kuvittelisi sinuna,
                    se on totta,
kaikki on jo toiseksi kuviteltu.
Sen meri sataa,
                   se on sen tyyni
rannan kaupunki vedessä.
                   Ei kukaan itke yksin,
puun oksaltakin putoaa kyynel.

- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY, 1979)
Lähettänyt klo

2 kommenttia:

  1. hanne virtauksesta24. heinäkuuta 2011 klo 20.37

    Ihania sanoja
    ja vahva vaikuttava tunnelma
    runossa,
    josta pidän paljon..
    Kuva kj runo ymmärtävät toisiaan..=)

    VastaaPoista
  2. Leena Lumi25. heinäkuuta 2011 klo 9.44

    Hanne, minustakin kuva ymmärtä runoa ärettömän hyvin, sillä katson kärhön 'kyyneleen' osaksi puun kyyneltä.

    Sen sijaan minulla on vaikeuksia monien muiden Rekolan runojen kuvituksesssa, sillä hän puhui paljon männyistä, joita olen kuvannut todella niukasti.

    Kiitos!

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)