skip to main |
skip to sidebar
Hiljainen ilta.
Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä - sininen, äänetön -
on upottanut itseensä maisemat.
Tummasta metsästä,
pihkaisen suitsutuksen keskeltä,
ylenee kuu
kuin suuri hämmästynyt kukka
keltaisena ja raikkaana
ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten.
Niin kalpeaa ja kuollutta.
Missä viipyvätkään laulut,
joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio
ja muttolintujen kirkuva ikävä?
Missä viipyykään aika,
jolloin ruohon liian vihreä veri
näyttää miltei punaiselta?
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.
- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika - muuntajatar, aika - hävittäjätär, aika - loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan
minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin merellisen luodon?
Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken-paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu.
- Aaro Hellaakoski -
Jääpeili
kuva Iines
Sinun kanssasi tahtoisin soutaa.
Soutaisin niin kauas,
kuin aika antaisi.
Sileää pintaasi pitkin liukuisin,
pieneksi aallonväreeksi pinnallesi
uudelleen syntyisin.
Saisinko sieluuni silloin
levon vihdoin?
- Heli Vilmi -
Hiljaisia tuulia (Books on Demand 2011)
Värisyttävä, huhtikuinen ilta, joka teki katot kirkkaiksi ja pihat pimeiksi. Siinä oli jotakin niin kuin jonkun jätkän karkeassa lähentelemisessä myöhäisellä kadulla, - hirveää vaaraa, säikähdystä, uhmaa ja...ja...viettiä. Sellaista, että kuitenkin jollakin tavoin teki mieli lähteä, mennä minne vain, niin häpeällistä ja katalaa kuin se olikin.
- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Edward Munch
On tullut aika lähteä.
Kesä kääntyy pian syksyksi
ja minä haihdun syystuulten puhaltaessa.
Ja sinä.
Sinä olit lähelläni suojaten, rakastaen.
Huomaat poissaoloni hetken aikaa,
mutta tajuat pian, että olinkin vain uni,
jota ei koskaan ollut.
Vaikka lähdin, minä muistan sinut.
Ja unessani toivon, että olisit yhä siinä.
Jonain päivänä hiljainen kuiskaus menneisyydestä
tuo sinut luokseni jälleen.
Surullinen hymy huulillani
maistelen muistoasi hetken.
Hiljaa nostan pääni pystyyn ja
käännän kasvoni takaisin tuuleen.
- Heli Vilmi -
Hiljaisia tuulia (Books On Demand 20011)
kuva Heli Vilmi
Sinä talvena minua kyllä ihmetytti
kyyhkysten hriih,
kun se kuului katolta lakkaamatta,
ja kun pakkanen hellitti, mikä mahti
päälläni, siellä satoi ja katto vuoti
sinä talvena,
minä ajattelin sinua vielä sinä talvena.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954 - 1978 (WSOY 1979)
kuva Seijastiina
Naisen ruumis, valkeat kunnaat, valkeat reidet,
antautumisesi hetkellä olet maailman kaltainen.
Minun karkea maalaisenruumiini kaivautuu sinuun
ja mullan pohjalta kimpoaa sen poika.
Olin yksin kuin tunneli. Luotani pakenivat linnut
ja yö hyökkäsi sisääni koko voimallaan.
Selviytyäkseni hengissä minä taoin sinut aseeksi,
kuin nuoleksi jouseeni, kuin kiveksi linkooni.
Mutta koittaa koston hetki, ja nyt rakastan sinua.
Sinun ruumiisi, ihoa, sammalta, vahvaa ja ahnasta maitoa.
Oi rintojen maljoja! Oi hajamielisiä silmiä!
Oi venuskummun ruusja! Oi sinun verkkaista,
surullista ääntäsi!
Minun naiseni ruumis, en helllitä sinun suloisuudestasi.
Minun janoni, rajaton haluni, päättämätön tieni!
Hämärät uomat joita ikuinen jano kulkee yhä,
ja väsymys kulkee, ja loputon tuska.
♥♥♥
Halun ajamana illoin heitän surun verkot
silmiesi valtamereen.
Korkeimmasta roviosta kurkottaa palava yksinäisyyteni
viittoen käsillään kuin haaksirikkoinen.
Lähetän punaisia hätämerkkejä hajamielisille silmillesi
jotka kimaltavat kuin meri majakan ympärillä.
Kätket vain pimeyden, oma kaukainen naiseni,
katseessasi häilähtävät joskus kauhun rannat.
Halun ajamina illoin lasken surun verkot
silmiesi aaltoilevaan valtamereen.
Yölinnut nokkivat ensimmäisiä tähtiä
jotka säkenöivät kuin sieluni kun sinua rakastan.
Yö laukkaa varjotammallaan
ja kylvää sinisiä tähkäpäitä vainioille.
♥♥♥
Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan.
Ikkunastani näin
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.
Joskus palanen aurinkoa hehkui kuparilanttina kädessäni.
Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä
murheen joka ahdisti sieluani.
Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä sanoja lausuit?
Miksi minut äkkiä valtaa tämä rakkaus
kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta?
Putosi kirja, jota luetaan aina hämärän tullen,
ja kuin piesty koira valahti viitta jalkoihini.
Aina, aina illoin sinä kaikkoat
sinne missä hämärä vyöryy ja nielee patsaat.
Maahan naulittuna kuin kuoreton, riivitty kirsikkapuu,
suonet ja sylki ja sormet
ja kivekset täynnä outoa kiihkoa
minä katselen tyttöä, joka on paperia ja kuuta,
makaavaa, värisevää, huohottavaa ja valkeaa,
ja nännejä kuin kahta erillistä salamerkkiä
ja jalkojen ruusunkajoista yhtymäkohtaa
jossa hänen rakonsa värähtelee öisin ripsin.
Kalvaana, suunniltani
tunnen kuinka sanat hajoavat sussani,
sanat kuin hukkuneet lapset,
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja,
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita.
Minä lannistan hänet maahan kuin miekan, kuin peilin,
ja kuoliaaksi asti minä levitän hänen arat reitensä
ja pureudun hänen korviinsa ja valtimohinsa
ja päästän hänet silmät suljettuina vajoamaan
vihreän siemenen sakeaan virtaan.
Minä ajan hänet täyteen unikonkukkaa ja salamaa,
kiedon hänet polviin, huuliin, neuloihin
ja itkien tungen häneen orvasketeni tuuman tuumalta
rikollisesti pusertaen ja märkänä tukka.
Minä panen hänet pakenemaan kynsiä ja huohotusta,
pois ajasta, pois olevasta,
niin että hän kiemurtaa pehmeään ytimeen ja happeen,
tarrautuu muistoihin ja verukkeisiin
kuin pariton käsi, kuin erillinen sormi
joka vilkuttaa avutonta suolakynttään.
Hänen tätyy unissaan juosta ihonsa teitä
pölynharmaan kumin ja tuhkan maahan,
ja huitoa tieltään veitsiä, lakanoita ja muurahaisia,
silmiä jotka valahtavat häneen kuin kuolleet
ja mustaa ainetta joka pisaroi
kuin sokeat kalat tai sakkaiset luodit.
- Pablo Neruda -
Valitut runot (Tammi 1983)
suomennos Pentti Saaritsa
kuvat Gustav Klimt/ Danae/ Adamo ed Eva
Herään talviselta sammalvuoteeltani
jo katoavien jääurkujen postludiin.
Rintojani koristavat urpiaiset.
Tuoksuni on Äiti Maa.
Vaivaishiiri leikkii sormieni sylissä.
Sulan auringon hyväilyyn.
Venyttelen ilveksenä.
Vuodan mahlaa puuna. Solisen purona.
Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse.
Heitän käteni syleilemään taivaan kantta.
Mustarastas soittakoon furioso ja da capo.
Sinäkö koversit nimesi runkooni?
Tulisit juuri nyt.
Muistatko polun?
- Leena Lumi -
kuva Johanna
Vain hullu olisi onneton punainen korkokenkä kaasupolkimella
rakastajia joka ilmansuunnassa sulaa tietä 140 km tunnissa.
Vain hullu olisi onneton kun on kevät ja on itse vielä kaunis,
ja lumen alta paljastuneissa kaupungeissa miehet kaduilla,
puolittainen erektio lahkeessa, lupaus ilosta.
- Heli Slunga -
Varjomadonna (Minerva)
nyt on valmista
tämän tahdoin kirjoittaa
enää en tiedä mitä sanoisin
jäikö jotain
oliko jossain liikaakin
ehkä et lue tätä
ehkä ei pitäisi
ehkä jossain on paremmat päivät
tai edes se happy Hour
ehkä joskus ei vuodet enää
tee unohduksen
vaan sovinnon työtä
ehkä yhävielä
jokin rakkauden
menetetty mahdollisuus
kyyneltyy meissä
sinun
-Arno Kotro -
Musta morsian (Like 2005)
kuva Hannu Hautala (Minerva/ Ensilumi)
enää en toivo että rakastat
minut ehjäksi
riittää kun vihaat
minusta kaipuun pois
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
Rakkaus ei ota käskyjä vastaan
se syntyy ja kuihtuu omia aikojaan
elää omaa elämäänsä
ja vähintään yhtä usein
on elämättä
näin kuinka kärsit
näin kuinka olisit
tahtonut rakastaa
olisit
halunnut haluta
yhtä paljon kuin minä nyt haluaisin
olla haluamatta
et vain voinut
kuten en minäkään nyt
pitäisikö kyynistyä kun
jokaiseen rakkauteen
siltä tuntuu
on alusta asti piilotettu
sama katoamisen kaava
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
Lumikarpalo -blogin ensimmänen tunnustus tuli Ankilta mielettömän ihanalla lauseella: 'Lumikarpaloa hurmaavampaa blogia ei löydy'. Olen aivan tillintalllin onnesta;-) , sillä aika matalaa profiilia ole tälle runoblogilleni pitänyt.
Kiitos Anki, sinä tyttö, jota hurmaavampaa ei löydy♥
Runo on kuitenkin suuri rakkauteni, joka on kumppani niin surussa kuin ilossa. Joskus jonkun runon ilmestymistä hidastaa siihen sopivan kuvan puute. Toisinaan tyydyn vähemmän sopivaan, kun ei jaksa enää odottaa...
Ja nyt olen eilen löytänyt Kotron runot...
yöllä heräät et tiedä että hereillä
olen minäkin
katselen salaa kun otat peiton
istuudut ikkunalaudalle
kello mataa aamuyötä
tik-tak-tik-tak ääriviivasi piirtyy
varjona seinään katselet ulos
liikkumatta
minulle selviää
että tästä emme selviä
että nyt jos koskaan minun olisi
avattava sellin ovi päästettävä
sinut jonnekin kauaksi
luovuttava
luovutettava
mutta niin paljon
en enää sinua rakasta että
luopuisin rakkaudesta
sinun takiasi
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
kuva Birgitta
sukellan uneen
ja näen että sinä
oman valveesi rannalta
sukellat samaa unta
luokseni
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Runotalo
Poloinen armas, synkeytes vanki,
miks minuun koskea ei kätes saa?
Mun ruumiini ei ole valkohanki,
min kättes tuska voisi tummentaa.
En ole ruusu terälehdin aroin,
mi hajoo, vaikka kosket hellävaroin.
Ma olen tulta, joka loimuaa.
Sa poloinen, mi itsestäs et tiedä,
voit kaiken pimeytes minuun viedä,
ja puhtaammin vain liekki hulmahtaa.
Jokainen varjos häviää ja hukkuu
poveeni, missä sydämesi nukkuu,
unessaan unta nähden huumaavaa.
Mun suojaani sa ethän siltä kiellä?
Tuleni anna tuskas tomu niellä,
käsilles suo, ne mitä isoaa!
Ma olen syvyydessä lämmin saari,
sun kättes alla olen liekin kaari.
Kipusi tuo! Se minuun uppoaa.
- Saima Harmaja -
Kootut runot (WSOY 1966)
kuva Tuure Niemi
- vaan täällä
pimeän ympäröimässä talossa
jossa pimeyskin on keltaista
kun takka loimuaa, kun kissa makaa kainalossa,
kun ilma raaistuu, kun lehdet putoilevat,
veteen sekaantuu lunta,
kun ihmisten sanat,
putoilevat viileinä ja karheina,
haluan elää yhä
jatkuvassa heltymyksessä
yhä siinä
kuin eroksen kostuttama
villitukkainen ja tuuheaksi kasvanut
heinä.
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Tuure Niemi
Olet pannut lapun luukulle:
enää ei tuoretta miehenlihaa, teräviä cumshotteja tarjoilla.
Kaivan ryttyisiä seteleitä taskuistani,
lupaan sammaltaen prinsessan ja puoli valtakuntaa
voi rakas minä pienennän itseni vaikka
avaimenreiän tai neulansilmän kokoiseksi,
sanon mitä haluat kuulla
silitän tukkaa niin kuin äiti,
jaksan imeä tuntikausia kuten tiedät
mutta ei on ei on ei.
EI!
Siteeraat minua ivallisesti sankarittareksi.
En kysy miksi tuolle sievälle blondille
yhä tarjoillaan.
Menen kotiin,
kasvatan hampaat pilluuni.
- Heli Slunga -
Varjomadonna (Minerva 2009)
Lähetän sinulle kirjeessä tämän orkidean
merkkinä siitä että olen elossa
ja että metsiä on vielä, sirpaleina,
ja vettä pilvissä ja maassa.
Se ei ole kangastus ei tuoksu
ei kutsu perhosia eikä kolibreja,
näkisit niiden värit!
näkisit kaikki nämä sateenkaaret!
Säilytä tämä kirje.
Olen elossa.
- Eeva Tikka -
Lukittu kaivo (Gummerus 1989)
kuva Unelma
- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi
ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia
painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Tuure
Lainasin tänään mikroskooppisilmää
eräältä joka näkee enemmän
niin minäkin näin
alkueläimen vaeltavan kastepisarassa
päättymätöntä avaruusmatkaa
uskoen joskus pääseväni perille.
Suuri on sen usko, suurempi kuin minun
mutta liikkeellä minäkin olen:
sama aurinko,
elämänsyleily
jonka voimasta vesi kiertää
sama hitsausliekki
liittää yhteen meidät
meidät kaikki, kaikki
vain sinut ja minut se on erottanut.
Polta tämä kirje.
- Eeva Tikka -
Lukittu kaivo (Gummerus 1989)
kuva Iines
Minä olen hyvin kypsä ihminen,
mutta ei kukaan tunne minua.
Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.
En ole kesy.
Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin.
Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa.
Oletko vaikeneva niinkuin kaikki?
Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan.
Jokainen runo repisi runon,
eikä se olisi runo, vaan kotkankynsi.
- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
suomennos Uuno Kailas
kuva Johanna
Olet minulle enemmän kuin muisto
kuin vesi kosketat yhtä aikaa kaikkialta
uniruumistani joka tulee todeksi
kun iholla täyttyy tieto:
sinua ei ole
sinua, ei koskaan,
minulle!
Kumahtaa virrassa kello.
Ainoa tie vie pois.
- Eeva Tikka -
Kalliomaalaus (Gummerus 1987)
kuva Tuure
Lumista tuulta.
Ei ääntä, joku on ottanut
kulkusilta äänen pois.
Muistan sinua vasten tuulta
ja kotiin päin
etsien
näen yötä
ja yössä keltaisen linnunjalan
joka liukastui
ja pitää taivasta varpaissaan.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure
Puhalla kevyesti poskipäähäni,
tartu varovasti käteeni,
että hiljaa heräisin,
että toteen havahtuisin.
Suutele silmistäni unen sumu,
sytytä silmäni tähdiksi.
Karkoita unteni yönmustat linnut
syvälle sumujen taikametsiin.
Taakse jäisivät öiset painajaiset,
pahat unet, jotka unohtaa haluan.
Puhalla kevyesti poskipäähäni,
ole lähelläni, ole läsnä.
Anna minulle turvallisuutta
kohdata uusi päivä.
- Anja -
Alkoivat yöt,
lumelta, keväältä tuoksuvat.
Tämä yhdistelmä on syksyn nälkäinen
vastakohta, kun lehdiltä ja lumelta tuoksuvat
yöt tuovat sumussa mieleen Balzacin.
Minulle se tuo mieleen taas Berzcehyin,
ja minä nousen ylös puolenyön jälkeen,
aivan kuin maailmoja mullistava,
minua koskettava pitkä aamunkoitto tekisi
tuloaan. Taas on aika
kylvää kirjaimia.
- Aladár Lászlóffy -
Yhteisessä sateessa (WSOY 2006, suomennos Hannu Launonen/Béla Jávorszky)
kuva Iines
Kirjoitan sinulle täältä kaukaa
tietääkseni että elän vielä,
toivoit sitä tai et.
Kuin naava kuusen rungossa
olen kiinni muistossasi, en enää sinussa,
kyllä minä tiedän!
Mutta kuusen ajatteleminen
tuo mieleen monta asiaa:
syvän viileän varjon, lähteen saniaisten suojassa,
mustikoiden mehun.
Kirjoita, kerro niistä,
kerro mitä lähteelle on tapahtunut,
kerro siitä, vastaa.
- Eeva Tikka -
Kuva Iines
Vuosisatojen puiden pintaan pakkas kerrostaa
ohuen kuoren lasinkirkkaan
jään kirpeä tuuli
Ikkunoiden päälle ohut raikas viitta lumenkukkia
kattojen ylle loputtomasti helliä lumivaippoja
etenevät askeleet kaupunkikauriin
Lamppujen vyyhti taivaan yllä
runo & kuva Tuure Niemi
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure Niemi
Hiljaa laulaen haluaisin
istua jonkun luo.
Hyräillen sinua keinuttaisin,
kuin uni vie ja tuo.
Minä yksin tietää tahtoisin,
miten kylmä ulkona on.
Sinun henkäilyssäsi seuraisin
maan ääntä ja koivikon.
Kellot kaikuvat toisilleen,
ajan pohjaan katsotaan.
Joku kulkee vielä itsekseen,
saa koiran haukahtamaan.
Sitten tyyntyy. Ja katseeni
sinussa suurtuu tässä;
sinut rauhaan lasken, vapaaksi,
jokin liikkuu pimeässä.
- Rainer Maria Rilke -
Hetkien kirja - Runoja vuosilta 1899-1908 (WSOY 1992)
suomennos Anna-Maija Raittila
kuva Ina Agency
Pian haihtuu olevainen,
ohi kiitävät vuodet kuihtuneet,
tähdet - muka ikuiset - katsovat ilkkuen.
Henkemme ainoastaan
sitä peliä pystyy seuraamaan
tuntematta liikutusta, ivaa, tuskaakaan.
Sille 'ikuinen' ja 'ohi menevä'
on kaikki yhtä - samantekevää.
Mutta sydän
puolustautuuu rakkaudesta hehkuen
ja antautuuu - ruusu hentoinen;
on loppumaton kuolinhuuto sen
ja päättymätön rakkauden.
- Herman Hesse -
suomennos Eve Rehn
Uneen viimeinkin lipua
vailla ruumiinsa kipua
tunneista loputtomista.
Vaipuisin hiljaa sinne päin,
missä sen pienen vaahteran näin
leikkivän keltaisin lehdin.
Sanoisin: nyt minä ehdin.
Nyt olet tähti,
nyt olen maa.
Tuulessa saatamme koskettaa.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954 - 1978
Tiedätkö - hiljaa hiipien
jätän joukon meluisan,
kun yllä tammien
näen kalpeiden tähtien
kukkivan.
Tiet haluan silottaa,
harvoin kulkee kukaan
iltaniittyä kalpeaa!
Hellin yhtä unelmaa:
Tulet mukaan.
Illalla puutarhan hämyssä
mielimme kaukaisuuksiin.
"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."
Hän hämmästyy: "Sanot sen niin..."
On jokin astunut puutarhaan
veräjän narahtamatta.
Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan
voi olla vapisematta.
- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn
Eve nukkui pois pitkällisen sairauden uuvuttamana 28.12.2010.
Tunsit että olit kotona jo matkalla.
Joku oli nostanut hyasintin vaunun tavaratelineelle,
se tuoksui koko matkan, ja päivä oli kuin kynttilä
jonka liekissä näkyi sininen hahmo.
Matkustit ilman mitään, et yrittänyt muuttua
jouluksi,
ei kai ollut mitä muuttaa,
en tiedä oliko hyvää tahtoa edes,
mutta joulu oli.
"Äidistäsi minä sinut heti tunsin"
joku siinä vaunussa puheli toiselle,
ja sinun korvissasi se oli kuin joulun sanaa:
ilman Joulun äitiä kukaa ei tunne lasta.
Oli sodat, vallanhalu ja riisto,
maan nälkäiset, sairaat ja vangit,
täyttymättä jääneet lupaukset,
oli yhä enemmän mitä panna joulua vastaan
ja sen puolesta
et ollut kovin köyhä.
Omituista vain ettei se hievahtanut siitä,
ei asettunut puoleen ei toiseen,
ei kertakaikkiaan tuntunut kuuntelevan sinua.
Kun pääsemme tänne asti, meissä on väsynyt
vuosi,
mielen pimeä, joka painaa kauas, kaikkia muistoja kauemmaksi.
Me sytytämme kynttilän huoneessa ja kynttilän
hautausmaalla,
muistamme niitä joiden kanssa kerran istuimme
samaan pöytään
ja siitä pöydästä tunnemme olevamme poissa.
Entä jos vuosi haluaa nukkua meistä?
Entä jos valmistammekin juhlan sille joka haluaa
olla poissa?
Täällä joulu on vuoden kaukainen
mielen pimeää kaukaisempi
niin kuin kesän yö
päivän kaukainen
päivän valoa kaukaisempi
niin kuin maaliskuun hankikanto
lunta ja maaliskuuta kaukaisempi.
Hyasintti tuoksuu pöydällä lumelta ja kynttilöiltä.
Valmistimme juhlan, halusimme itse tehdä kaiken.
Sanottiin että se on valmistettu meitä varten
mutta on vaikeata uskoa että se voi tulla
kun talo on tyhjillä ja päivä poissa.
Kuitenkin taas juhlimme poissaolevaa,
taas juhlimme pois vuoden joka on väsynyt meissä.
Ja poissaolossa on uuden alku: ilo.
Se puhkesi pimeästä monet pienet kukat
ja siirtyi talosta taloon pyhien alla.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954 - 1978 (WSOY 1979)
kuva Susanne
Kerran mä tiesin
miltä tuntuu taivas
suu suuta vasten.
Sen pienen hetken.
kun hairahdit muhun päin
ja annoit kaiken olla.
Ja sekunniksi mä haihduin veden päällä
ja kuulin ne äänet,
joista kukaan ei puhu.
Sinä hetkenä olin
maailman ainoa tyttö,
sulle juuri se oikea.
- Annika Santalahti -
Scriptor
minulla on kielelläni pala suklaata
syön sen ensin
minun on voitava vaihtaa pari sanaa kanssasi
on kylmä ja haluaisin nähdä sinut paremmin
oletko yhä siinä?
- Lauri Linna -
Scriptor
kuva Jeff Curto
Xialle
Yksi kirje riittää
viemään yli rajan
ja kohtaamaan sinun puheesi
kun tuuli pyyhkii ohi
yö kirjoittaa omalla verellään
salaisen säkeen
joka muistuttaa minulle
että jokainen sana on viimeinen
jää sinun sisälläsi
sulaa tulen myytiksi
teloittajan silmissä
raivo kivettyy kiveksi
odottamatta kahdet rautakiskot
limittyvät yhteen
yöperhosten lepatus
lampun valoa vasten, ikuinen ele
joka jäljentää sinun varjosi
- Liu Xiaobo -
suomennos Lauri Otonkoski
kuva Birgitta
Talvimetsässä ajaa tuuli
kuin paimen hiutalelaumaa.
Jo aavistaa monikin kuusi
jouluvaloja saavansa kantaa.
Ojentaa oksansa kuunnellen
kohti lumista valkeutta
ja odottaa tuulta uhmaten
yön jouluisen ihanuutta.
*****
Es treibt der Wind im Winterwalde
die Flockenherde wie ein Hirt
und manche Tanne ahnt wie balde
sie fromm und licterheilig wird
und lauscht hinaus. Den Weissen Wegen
streckt sie die Zweige hin - bereit
und wehrt dem Wind und wächst entgegen
der einen Nacht der Herrlichkeit.
- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn
Mua katsovas, mun tuntevas luulet,
kun murheen murtaman näät muodon tään,
nää silmät särkyneet, tään nöyrän pään,
nää pettyneesti hymyilevät huulet...
Kuin oksiin paljaisiin käy jäiset tuulet
tai sade hyinen nyyhkii syksyssään,
tai ääni jähmettää sun ikävään -
mut mua et, vain varjoani kuulet!
Kotelostaan - nää! - perho lentoon herää
päin aamuun auennutta liljan terää,
jost' öin on satakieli uneksinut -
jääkiteet, kiiltomadot perä perää
hivuksiis, kuu ja tähdet kaulaas kerää,
nää kuvas lähteen peilissä - nää minut!
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY 1976)
En tahdo elää aikana,
joka surmaa nuoruuden
ja tekee alhaisimman kunniaksi:
tappaa.
Mutta sammalen hiipiessä kasvojani pitkin
tahdon muistuttaa siitä,
miksi taistelimme:
Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus.
- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925 - 1978 (WSOY 2003)
kuva Anne
Olen valmistanut naisen kuvan,
luonut sen yhteydessä viisauden ja Jumalan kanssa,
pyytänyt
oikeutta hiljaisina hetkinä.
Nainen olkoon palvelijani,
haluttu kaunis nainen,
eläimistä ihanin ja kavala,
nainen olkoon palvelijani
alusta loppuun, ja kaikkien veljieni palvelija,
nainen kaikkineen,
nainen iltahetkestä iltahetkeen
ja varhain aamulla
ja koirieni palvelija
ja hevoseni palvelija,
minä metsästän
minä metsästän naaraslinnun ja naarasketun
ja rakastan koiriani ja ratsuani
jotka uskollisesti ovat, ajavat saaliin,
minä metsästän naarastiikerin
huoneen lattialle
että koirani voisivat levätä nahan päällä,
ja kuten edellä kerroin:
naarasketun muhviksi naiselle
ja nainen olkoon palvelijani,
koirieni palvelija ja alamainen:
pyytäkää naista palveluksiinne,
nainen olkoon kaikkien teidän palvelijanne,
synnyttäköön seitsämän miljoonaa
ja palvelkoon yöstä yöhön.
- Kalevi Rahikainen -
Itse metsäni pohjoinen (IamBooks 2010)
kuva Hanne
