skip to main |
skip to sidebar
Nyt kun en enää rakasta sinua
runoissani on vähemmän toukokuun päiviä
vähemmän syreeneitä
eivätkä kylän kadut enää haukottele
orvokin tuoksusta päihtyneinä
vähemmän on lunta, tuulta ja merta
niin kuin kaikki vuodenajat
menisivät yhdessä ohi
myös runoni muuttuu paljaaksi, harmaantuu
nyt kun en enää rakasta sinua
en rakasta edes lapsuuttani
vaikka niin hyvä olisi piiloutua siihen
juosta kesästä kesään
poppelipuulta poppelipuulle
jotta voisin näyttää sinut
kirkossa leikkivälle pikkutytölle
niin pienelle
että hän melkein hukkui
vastapuituun viljaan
nyt kun en enää rakasta sinua
kiinni puristetut leuat
sulkeutuvat lapsen nyyhkytyksen ympärille
lapsen haavoilla kahdenkymmenen vuoden kultapöly
isoäidin petuniat ovat orpoja
ja vaikka japanilaiset kanat
asettuvat yöksi hapankirsikkapuun oksalle
en piittaa edes niistä
tahmeita, haaveksivia päiviä pääksytysten
minulla ei ole enää mitään tekemistä
minua ei enäää jännitä en pidä kiirettä
en enää asetu raekuuroon taputtamaan käsiä
maassa on nyt yksi noita vähemmän
yksi haltijatar vähemmän
linnut lentävät kauas minun luotani
en passita niitä enää sinun luoksesi
nyt kun en enää rakasta sinua
en halua kirjoittaa runoja
haluan keksiä uusia sanoja
uusia vuodenaikoja, uusia kukkia, uusia jokia
haluan antaa uudet nimet kaikille
sillä entiset tekevät kipeää
nyt kun en enää rakasta sinua
maanosa jossa olin elänyt sinun kanssasi
uhkaa minua alati
niin kuin tulivuori valmiina purkautumaan
maanosa jossa en ole tarvinnut muiden kesää
muiden leipää, muiden kädenlyöntejä
maanosa, jossa olin askeetti otsasi valossa.
- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)
Suvimaisema:
lahdentyven, saunaranta ja vene
ja helle, männikön tuoksu,
kukat, välkkyvät kalat,
lapsi, lapsia, lapset
ja vanha onnellinen kaiku.
Isä hei!
- Lauri Viita -
Yhä leikkii lapset tuolla.
Mut katso, lahden puolla
jo purjeita riisutaan.
Häly hiljeni jo crescendo.
Soi äänetön diminuendo.
Nyt yhtyy viulullaan
meren välke, ruskon kulta,
sini taivaan, tuoksut, multa
suviyön Finlandiaan.
- Lauri Pohjanpää -
Kunpa olisin voinut seurata vierestä
vuosiesi kulkua kuin rypäleiden kasvua
siihen päivään saakka
jona tajusit, että aurinko ja maa
tarkoittivat sinut kivisten käsieni syleilyyn
ja sait viinin laulamaan suonissani
rypäle rypäleeltä.
Tuuli tai hevonen
olisivat eksyessään voineet
johdattaa minut lapsuutesi maille:
olethan joka päivä nähnyt saman taivaan,
tumman talvisen tantereen,
luumupuiden taajan oksiston
ja makeiden hedelmien purppuran.
Meidät erotti vain pari öistä kilometriä,
vain vähäinen välimatka
aamun koittaessa kasteisilla pelloilla,
pelkkä kourallinen multaa,
lasiseinät
joiden läpi emme silloin käyneet,
mutta vaikka elämä sitten järjesti
väliimme kaikki mantereet ja meret,
lähestyimme kuitenkin
vähitellen toisiamme
askel askeleelta,
kun meret oli läpi purjehdittu,
kunnes havaitsin kerran
taivaan leimahtavan liekkiin,
kun hiuksesi hulmusivat valossa:
suudelmasi tartuttivat minuun
villisti lentävän meteorin hehkun,
ja kun liukenit vereeni,
lapsuutemme villiluumun
makeus kihosi kielelleni,
ja puristin sinua rintaani vasten
kuin olisin saanut uuden kosketuksen
elämään, maan kamaraan.
- Pablo Neruda -
Kapteenin laulut (Los versos del Capitán, WSOY 2008, suomennos Jyrki Lappi-Seppälä)
Silmäni sammuta: minä näen sinut,
korvani viskaa pois: yhä kuuntelen sinua,
jalkoja vaillakin voin tavoittaa sinut,
suuta vaillakin nimeesi vannoa.
Käteni katkaise, minä sinua halaan,
sydämelläni syleillen luoksesi palaan,
jos sydämeni torjut, aivoni alkavat hakata,
jos aivoni tuhoat tulessa:
minä veressäni säilytän sinut.
- Rainer Maria Rilke -
Hetkien kirja - Runoja vuosilta 1899-1908 (WSOY 1992)
suomennos Anna-Maija Raittila
kuva Jael
Luvaton liekki
syttyi sävelistä
ja kielsin sanat
ennen syntymistä.
En jaksa
toisten kylkeen kipunoida.
Jos tähän jään,
niin saanko tässä soida?
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
Sun silmiäsi tänään katselen,
sa, jonka hymyilystä löysin kevään,
ja vierellämme iltaan syvenevään
käy vanhan tuskan varjo suloinen,
kuin tuoksu tuomen, aikaa varisseen,
kuin ammoin haavoittuneen linnun lento,
kuin kevätöinen hohde kullanhento,
mi kauan sitten koski sydämeen.
Oi lumousta kivun voitetun!
Kuun sinihunnun näänkö joskus vielä,
niin ettei varjos seuraisi mua tiellä?
Tää muiston pistos koska jättää mun?
Sun sydämeesi katson suruisaan,
sen hämärästä luen: uusi kevät.
Ma tiedän! Perhossiivet helenevät
tomusta perhosien hautuumaan.
Mut, kallis, vielä rintaa haavoittaa
se että hukkui kaikki hellyytemme,
se että koskaan omistaneet emme,
se ettei prinssi saanut prinsessaa.
Me onnen metsään tuntemattomaan,
poloiset, eksyimme kuin kaksi lasta.
Sen syvyydestä, meitä saartavasta,
vei polku pois vain halki tuskan maan.
Kun rannatonna ilta sinertää
koemme murheen: olla viimein vapaa.
Vain tuulen humun siipi hellä tapaa,
vain tuoksun tunnen, mut en kukkaa nää.
Nyt sylis avaa kerran viimeisen!
Maan päällä vielä on se kallein syli.
Kuu paistaa niinkuin ennen olkas yli.
Mua suutele! Vain kerran viimeisen!
- Saima Harmaja -
Kootut runot (WSOY 1966)
kuva Iines
Aurinko ei ole vielä noussut.
Puutarha tuoksuu kasteisena ja uupuneena
kuunvalossa veden partaalla.
Sinä uit siellä.
Näen pääsi välkkyvän kalpeassa valossa,
ja valkean tupakan lemu painaa silmiäni.
Aurinko on kohta täällä.
ja kukat vavahtelevat hiljaisessa odotuksessa.
Vesi sädehtii sinun ruumiisi ympärillä.
Huoneen hämy on täynnä hajuherneiden tuoksua.
Sydämeni taipuu puutarhaa kohden
kuin kastepisarainen kukka
varhaisessa aamussa,
kun aurinko ei vielä ole noussut.
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
Kesäpäivään vertaisinko sinua?
Olet suloisempi, tyynempi;
tuulenpuuskat ravistavat nuput toukokuun
ja kesän laina kestää liian lyhyeen.
Joskus taivaan silmä loistaa tulessa
ja kultaotsa peittyy usein pilveen,
ja kauneuttaan kaunis joskus kadottaa,
sattuman tai luonnonkierron riistossa.
Vaan ikikesäsi ei kuihdu koskaan,
ei kadota kauneutta, sinulle kuuluvaa,
ei kuolema voi kerskua että käyt sen varjossa
kun ikuisissa säkeissä liityt aikaan.
Niin kauan kuin on henki tai silmät nähdä,
niin kauan tämä elää, elämäsi lähde.
- William Shakespeare -
William Shakespearen Sonetit (suomentanut ja toimittanut Kirsit Simonsuuri, Gaudeamus 2010)
Läheisyytesi. Ihmisen lämpö. Kosketuksesi. Voima joka oli väkevämpi minua. Väkevämpi hyvyyttä, kunniaa, ihmisten maailmaa. Oma voimattomuuteni sai minut nyyhkäisemään. Läheisyytesi sai minut kouraisevasti nyyhkäisemään. Miten olisin voinut luopua sinusta. Kun kohtasimme, kun olimme kahden, kaikki oli taas niin yksinkertaista. Kaikki oli hyvin.
Kuuma tuli läikähti taas sydämeeni ja unohdin kaiken muun pidellessäni häntä sylissäni ja hän oli kuin vaahtoa ja ruusuja sylissäni ja hänen ihmeelliset silmänsä olivat minulle portti paratiisin riemuun.
Niinpä ystävättäreni vei minut omaan huoneeseensa, jossa suutelin häntä kiihkeästi sekoittaen hänet punaiseen kukkaan hänen pöydällään, sillä oikeastaan tarkoitukseni oli suudella tuota kukkaa, koska minut juopuneena valtaa himo suudella kukkia. En kuitenkaan millään tavoin erottanut hänen suutaan tuosta punaisesta kukasta, vaan luulin suutelevani tuota kukkaa, sillä hänen suunsa suli suloisesti suutani vasten eikä hän lainkaan pelännyt.
- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
Peili ei voi uskotella että vanhenen
kun olet samanikäinen kuin nuoruus,
vaan kun näen ajan uurteet sinussa,
aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Sillä kaikki kauneus joka lepää ylläsi
on vain vaate joka verhoaa sydäntäni,
se elää rinnassasi niin kuin omasi minussa.
Miten silloin voisin olla vanhempi kuin sinä?
Voi rakas, pidä siis huolta itsestäsi
niin kuin haluan, en itseni, vaan sinun tähtesi,
ja kannan sydäntäsi, pitelen niin varovasti
kuin hellä hoitaja vaalii vauvaa pahalta.
Enää et omista sydäntäsi, kun särkyi omani,
lahjoitit sydämesi, en anna sitä takaisin.
- Wlliam Shakespeare -
William Shakespearen Sonetit (Gaudeamus 2011)
suomennos Kirsti Simonsuuri
Hiljainen ilta.
Räystäitten itku on vaiennut,
ja aurinko sukeltautunut pois.
Hämärä - sininen, äänetön -
on upottanut itseensä maisemat.
Tummasta metsästä,
pihkaisen suitsutuksen keskeltä,
ylenee kuu
kuin suuri hämmästynyt kukka
keltaisena ja raikkaana
ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten.
Niin kalpeaa ja kuollutta.
Missä viipyvätkään laulut,
joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio
ja muttolintujen kirkuva ikävä?
Missä viipyykään aika,
jolloin ruohon liian vihreä veri
näyttää miltei punaiselta?
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.
- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika - muuntajatar, aika - hävittäjätär, aika - loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan
minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin merellisen luodon?
Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken-paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu.
- Aaro Hellaakoski -
Jääpeili
kuva Iines
Sinun kanssasi tahtoisin soutaa.
Soutaisin niin kauas,
kuin aika antaisi.
Sileää pintaasi pitkin liukuisin,
pieneksi aallonväreeksi pinnallesi
uudelleen syntyisin.
Saisinko sieluuni silloin
levon vihdoin?
- Heli Vilmi -
Hiljaisia tuulia (Books on Demand 2011)
Värisyttävä, huhtikuinen ilta, joka teki katot kirkkaiksi ja pihat pimeiksi. Siinä oli jotakin niin kuin jonkun jätkän karkeassa lähentelemisessä myöhäisellä kadulla, - hirveää vaaraa, säikähdystä, uhmaa ja...ja...viettiä. Sellaista, että kuitenkin jollakin tavoin teki mieli lähteä, mennä minne vain, niin häpeällistä ja katalaa kuin se olikin.
- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Edward Munch
On tullut aika lähteä.
Kesä kääntyy pian syksyksi
ja minä haihdun syystuulten puhaltaessa.
Ja sinä.
Sinä olit lähelläni suojaten, rakastaen.
Huomaat poissaoloni hetken aikaa,
mutta tajuat pian, että olinkin vain uni,
jota ei koskaan ollut.
Vaikka lähdin, minä muistan sinut.
Ja unessani toivon, että olisit yhä siinä.
Jonain päivänä hiljainen kuiskaus menneisyydestä
tuo sinut luokseni jälleen.
Surullinen hymy huulillani
maistelen muistoasi hetken.
Hiljaa nostan pääni pystyyn ja
käännän kasvoni takaisin tuuleen.
- Heli Vilmi -
Hiljaisia tuulia (Books On Demand 20011)
kuva Heli Vilmi
Sinä talvena minua kyllä ihmetytti
kyyhkysten hriih,
kun se kuului katolta lakkaamatta,
ja kun pakkanen hellitti, mikä mahti
päälläni, siellä satoi ja katto vuoti
sinä talvena,
minä ajattelin sinua vielä sinä talvena.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954 - 1978 (WSOY 1979)
kuva Seijastiina
Naisen ruumis, valkeat kunnaat, valkeat reidet,
antautumisesi hetkellä olet maailman kaltainen.
Minun karkea maalaisenruumiini kaivautuu sinuun
ja mullan pohjalta kimpoaa sen poika.
Olin yksin kuin tunneli. Luotani pakenivat linnut
ja yö hyökkäsi sisääni koko voimallaan.
Selviytyäkseni hengissä minä taoin sinut aseeksi,
kuin nuoleksi jouseeni, kuin kiveksi linkooni.
Mutta koittaa koston hetki, ja nyt rakastan sinua.
Sinun ruumiisi, ihoa, sammalta, vahvaa ja ahnasta maitoa.
Oi rintojen maljoja! Oi hajamielisiä silmiä!
Oi venuskummun ruusja! Oi sinun verkkaista,
surullista ääntäsi!
Minun naiseni ruumis, en helllitä sinun suloisuudestasi.
Minun janoni, rajaton haluni, päättämätön tieni!
Hämärät uomat joita ikuinen jano kulkee yhä,
ja väsymys kulkee, ja loputon tuska.
♥♥♥
Halun ajamana illoin heitän surun verkot
silmiesi valtamereen.
Korkeimmasta roviosta kurkottaa palava yksinäisyyteni
viittoen käsillään kuin haaksirikkoinen.
Lähetän punaisia hätämerkkejä hajamielisille silmillesi
jotka kimaltavat kuin meri majakan ympärillä.
Kätket vain pimeyden, oma kaukainen naiseni,
katseessasi häilähtävät joskus kauhun rannat.
Halun ajamina illoin lasken surun verkot
silmiesi aaltoilevaan valtamereen.
Yölinnut nokkivat ensimmäisiä tähtiä
jotka säkenöivät kuin sieluni kun sinua rakastan.
Yö laukkaa varjotammallaan
ja kylvää sinisiä tähkäpäitä vainioille.
♥♥♥
Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana,
sinisen yön tulviessa yli maan.
Ikkunastani näin
laskevan auringon juhlat kaukana vuorilla.
Joskus palanen aurinkoa hehkui kuparilanttina kädessäni.
Minä muistelin sinua, ja tiedät kyllä
murheen joka ahdisti sieluani.
Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä sanoja lausuit?
Miksi minut äkkiä valtaa tämä rakkaus
kun olen murheellinen ja sinä tunnut vieraalta?
Putosi kirja, jota luetaan aina hämärän tullen,
ja kuin piesty koira valahti viitta jalkoihini.
Aina, aina illoin sinä kaikkoat
sinne missä hämärä vyöryy ja nielee patsaat.
Maahan naulittuna kuin kuoreton, riivitty kirsikkapuu,
suonet ja sylki ja sormet
ja kivekset täynnä outoa kiihkoa
minä katselen tyttöä, joka on paperia ja kuuta,
makaavaa, värisevää, huohottavaa ja valkeaa,
ja nännejä kuin kahta erillistä salamerkkiä
ja jalkojen ruusunkajoista yhtymäkohtaa
jossa hänen rakonsa värähtelee öisin ripsin.
Kalvaana, suunniltani
tunnen kuinka sanat hajoavat sussani,
sanat kuin hukkuneet lapset,
ja hampaista kasvaa suinpäin laivoja,
ulapoita, kärventyneitä leveysasteita.
Minä lannistan hänet maahan kuin miekan, kuin peilin,
ja kuoliaaksi asti minä levitän hänen arat reitensä
ja pureudun hänen korviinsa ja valtimohinsa
ja päästän hänet silmät suljettuina vajoamaan
vihreän siemenen sakeaan virtaan.
Minä ajan hänet täyteen unikonkukkaa ja salamaa,
kiedon hänet polviin, huuliin, neuloihin
ja itkien tungen häneen orvasketeni tuuman tuumalta
rikollisesti pusertaen ja märkänä tukka.
Minä panen hänet pakenemaan kynsiä ja huohotusta,
pois ajasta, pois olevasta,
niin että hän kiemurtaa pehmeään ytimeen ja happeen,
tarrautuu muistoihin ja verukkeisiin
kuin pariton käsi, kuin erillinen sormi
joka vilkuttaa avutonta suolakynttään.
Hänen tätyy unissaan juosta ihonsa teitä
pölynharmaan kumin ja tuhkan maahan,
ja huitoa tieltään veitsiä, lakanoita ja muurahaisia,
silmiä jotka valahtavat häneen kuin kuolleet
ja mustaa ainetta joka pisaroi
kuin sokeat kalat tai sakkaiset luodit.
- Pablo Neruda -
Valitut runot (Tammi 1983)
suomennos Pentti Saaritsa
kuvat Gustav Klimt/ Danae/ Adamo ed Eva
Herään talviselta sammalvuoteeltani
jo katoavien jääurkujen postludiin.
Rintojani koristavat urpiaiset.
Tuoksuni on Äiti Maa.
Vaivaishiiri leikkii sormieni sylissä.
Sulan auringon hyväilyyn.
Venyttelen ilveksenä.
Vuodan mahlaa puuna. Solisen purona.
Avaan hiukseni tuuleen kurkien lentää lävitse.
Heitän käteni syleilemään taivaan kantta.
Mustarastas soittakoon furioso ja da capo.
Sinäkö koversit nimesi runkooni?
Tulisit juuri nyt.
Muistatko polun?
- Leena Lumi -
kuva Johanna
Vain hullu olisi onneton punainen korkokenkä kaasupolkimella
rakastajia joka ilmansuunnassa sulaa tietä 140 km tunnissa.
Vain hullu olisi onneton kun on kevät ja on itse vielä kaunis,
ja lumen alta paljastuneissa kaupungeissa miehet kaduilla,
puolittainen erektio lahkeessa, lupaus ilosta.
- Heli Slunga -
Varjomadonna (Minerva)
nyt on valmista
tämän tahdoin kirjoittaa
enää en tiedä mitä sanoisin
jäikö jotain
oliko jossain liikaakin
ehkä et lue tätä
ehkä ei pitäisi
ehkä jossain on paremmat päivät
tai edes se happy Hour
ehkä joskus ei vuodet enää
tee unohduksen
vaan sovinnon työtä
ehkä yhävielä
jokin rakkauden
menetetty mahdollisuus
kyyneltyy meissä
sinun
-Arno Kotro -
Musta morsian (Like 2005)
kuva Hannu Hautala (Minerva/ Ensilumi)
enää en toivo että rakastat
minut ehjäksi
riittää kun vihaat
minusta kaipuun pois
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
Rakkaus ei ota käskyjä vastaan
se syntyy ja kuihtuu omia aikojaan
elää omaa elämäänsä
ja vähintään yhtä usein
on elämättä
näin kuinka kärsit
näin kuinka olisit
tahtonut rakastaa
olisit
halunnut haluta
yhtä paljon kuin minä nyt haluaisin
olla haluamatta
et vain voinut
kuten en minäkään nyt
pitäisikö kyynistyä kun
jokaiseen rakkauteen
siltä tuntuu
on alusta asti piilotettu
sama katoamisen kaava
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
Lumikarpalo -blogin ensimmänen tunnustus tuli Ankilta mielettömän ihanalla lauseella: 'Lumikarpaloa hurmaavampaa blogia ei löydy'. Olen aivan tillintalllin onnesta;-) , sillä aika matalaa profiilia ole tälle runoblogilleni pitänyt.
Kiitos Anki, sinä tyttö, jota hurmaavampaa ei löydy♥
Runo on kuitenkin suuri rakkauteni, joka on kumppani niin surussa kuin ilossa. Joskus jonkun runon ilmestymistä hidastaa siihen sopivan kuvan puute. Toisinaan tyydyn vähemmän sopivaan, kun ei jaksa enää odottaa...
Ja nyt olen eilen löytänyt Kotron runot...
yöllä heräät et tiedä että hereillä
olen minäkin
katselen salaa kun otat peiton
istuudut ikkunalaudalle
kello mataa aamuyötä
tik-tak-tik-tak ääriviivasi piirtyy
varjona seinään katselet ulos
liikkumatta
minulle selviää
että tästä emme selviä
että nyt jos koskaan minun olisi
avattava sellin ovi päästettävä
sinut jonnekin kauaksi
luovuttava
luovutettava
mutta niin paljon
en enää sinua rakasta että
luopuisin rakkaudesta
sinun takiasi
- Arno Kotro -
Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
kuva Birgitta
sukellan uneen
ja näen että sinä
oman valveesi rannalta
sukellat samaa unta
luokseni
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Runotalo
Poloinen armas, synkeytes vanki,
miks minuun koskea ei kätes saa?
Mun ruumiini ei ole valkohanki,
min kättes tuska voisi tummentaa.
En ole ruusu terälehdin aroin,
mi hajoo, vaikka kosket hellävaroin.
Ma olen tulta, joka loimuaa.
Sa poloinen, mi itsestäs et tiedä,
voit kaiken pimeytes minuun viedä,
ja puhtaammin vain liekki hulmahtaa.
Jokainen varjos häviää ja hukkuu
poveeni, missä sydämesi nukkuu,
unessaan unta nähden huumaavaa.
Mun suojaani sa ethän siltä kiellä?
Tuleni anna tuskas tomu niellä,
käsilles suo, ne mitä isoaa!
Ma olen syvyydessä lämmin saari,
sun kättes alla olen liekin kaari.
Kipusi tuo! Se minuun uppoaa.
- Saima Harmaja -
Kootut runot (WSOY 1966)
kuva Tuure Niemi
- vaan täällä
pimeän ympäröimässä talossa
jossa pimeyskin on keltaista
kun takka loimuaa, kun kissa makaa kainalossa,
kun ilma raaistuu, kun lehdet putoilevat,
veteen sekaantuu lunta,
kun ihmisten sanat,
putoilevat viileinä ja karheina,
haluan elää yhä
jatkuvassa heltymyksessä
yhä siinä
kuin eroksen kostuttama
villitukkainen ja tuuheaksi kasvanut
heinä.
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Tuure Niemi
Olet pannut lapun luukulle:
enää ei tuoretta miehenlihaa, teräviä cumshotteja tarjoilla.
Kaivan ryttyisiä seteleitä taskuistani,
lupaan sammaltaen prinsessan ja puoli valtakuntaa
voi rakas minä pienennän itseni vaikka
avaimenreiän tai neulansilmän kokoiseksi,
sanon mitä haluat kuulla
silitän tukkaa niin kuin äiti,
jaksan imeä tuntikausia kuten tiedät
mutta ei on ei on ei.
EI!
Siteeraat minua ivallisesti sankarittareksi.
En kysy miksi tuolle sievälle blondille
yhä tarjoillaan.
Menen kotiin,
kasvatan hampaat pilluuni.
- Heli Slunga -
Varjomadonna (Minerva 2009)
Lähetän sinulle kirjeessä tämän orkidean
merkkinä siitä että olen elossa
ja että metsiä on vielä, sirpaleina,
ja vettä pilvissä ja maassa.
Se ei ole kangastus ei tuoksu
ei kutsu perhosia eikä kolibreja,
näkisit niiden värit!
näkisit kaikki nämä sateenkaaret!
Säilytä tämä kirje.
Olen elossa.
- Eeva Tikka -
Lukittu kaivo (Gummerus 1989)
kuva Unelma
- tulisit vaikka tuskassa
sydänyön hetkenä
niin että pimeys verhoo itkun
tulisit ahdistukselta salaa
vailla sanojen tai
seurustelemisen velvoitusta
kuin ottaisit lomaa itseltäsi
ja minä
ottaisin sinut vastaan pimeässä
siirtäneenä itseni syrjään
vailla kasvoja kuin yö
kuin ei-kukaan
vain yötä ja hiuksia
painautuisit minuun
lievittäisit itsesi minussa
antaisit minulle lievityksen
ja lähtisit hiljaa
puhdistuneena liiasta tuskasta
kuin minä, yö
- Sirkka Selja -
Aurinko on tallella (WSOY 1988)
kuva Tuure
Lainasin tänään mikroskooppisilmää
eräältä joka näkee enemmän
niin minäkin näin
alkueläimen vaeltavan kastepisarassa
päättymätöntä avaruusmatkaa
uskoen joskus pääseväni perille.
Suuri on sen usko, suurempi kuin minun
mutta liikkeellä minäkin olen:
sama aurinko,
elämänsyleily
jonka voimasta vesi kiertää
sama hitsausliekki
liittää yhteen meidät
meidät kaikki, kaikki
vain sinut ja minut se on erottanut.
Polta tämä kirje.
- Eeva Tikka -
Lukittu kaivo (Gummerus 1989)
kuva Iines
Minä olen hyvin kypsä ihminen,
mutta ei kukaan tunne minua.
Ystäväni muodostavat minusta väärän kuvan.
En ole kesy.
Olen punninnut kesyyttä kotkankynsissäni ja tunnen sen hyvin.
Oi kotka, mikä hurmio sinun siipiesi lennossa.
Oletko vaikeneva niinkuin kaikki?
Tahdotko ehkä runoilla? Sinä et runoile enää koskaan.
Jokainen runo repisi runon,
eikä se olisi runo, vaan kotkankynsi.
- Edith Södergran -
Kohtaamisia (WSOY 1982)
suomennos Uuno Kailas
kuva Johanna
Olet minulle enemmän kuin muisto
kuin vesi kosketat yhtä aikaa kaikkialta
uniruumistani joka tulee todeksi
kun iholla täyttyy tieto:
sinua ei ole
sinua, ei koskaan,
minulle!
Kumahtaa virrassa kello.
Ainoa tie vie pois.
- Eeva Tikka -
Kalliomaalaus (Gummerus 1987)
kuva Tuure
Lumista tuulta.
Ei ääntä, joku on ottanut
kulkusilta äänen pois.
Muistan sinua vasten tuulta
ja kotiin päin
etsien
näen yötä
ja yössä keltaisen linnunjalan
joka liukastui
ja pitää taivasta varpaissaan.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure
Puhalla kevyesti poskipäähäni,
tartu varovasti käteeni,
että hiljaa heräisin,
että toteen havahtuisin.
Suutele silmistäni unen sumu,
sytytä silmäni tähdiksi.
Karkoita unteni yönmustat linnut
syvälle sumujen taikametsiin.
Taakse jäisivät öiset painajaiset,
pahat unet, jotka unohtaa haluan.
Puhalla kevyesti poskipäähäni,
ole lähelläni, ole läsnä.
Anna minulle turvallisuutta
kohdata uusi päivä.
- Anja -
Alkoivat yöt,
lumelta, keväältä tuoksuvat.
Tämä yhdistelmä on syksyn nälkäinen
vastakohta, kun lehdiltä ja lumelta tuoksuvat
yöt tuovat sumussa mieleen Balzacin.
Minulle se tuo mieleen taas Berzcehyin,
ja minä nousen ylös puolenyön jälkeen,
aivan kuin maailmoja mullistava,
minua koskettava pitkä aamunkoitto tekisi
tuloaan. Taas on aika
kylvää kirjaimia.
- Aladár Lászlóffy -
Yhteisessä sateessa (WSOY 2006, suomennos Hannu Launonen/Béla Jávorszky)
kuva Iines
Kirjoitan sinulle täältä kaukaa
tietääkseni että elän vielä,
toivoit sitä tai et.
Kuin naava kuusen rungossa
olen kiinni muistossasi, en enää sinussa,
kyllä minä tiedän!
Mutta kuusen ajatteleminen
tuo mieleen monta asiaa:
syvän viileän varjon, lähteen saniaisten suojassa,
mustikoiden mehun.
Kirjoita, kerro niistä,
kerro mitä lähteelle on tapahtunut,
kerro siitä, vastaa.
- Eeva Tikka -
Kuva Iines
Vuosisatojen puiden pintaan pakkas kerrostaa
ohuen kuoren lasinkirkkaan
jään kirpeä tuuli
Ikkunoiden päälle ohut raikas viitta lumenkukkia
kattojen ylle loputtomasti helliä lumivaippoja
etenevät askeleet kaupunkikauriin
Lamppujen vyyhti taivaan yllä
runo & kuva Tuure Niemi
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure Niemi
Hiljaa laulaen haluaisin
istua jonkun luo.
Hyräillen sinua keinuttaisin,
kuin uni vie ja tuo.
Minä yksin tietää tahtoisin,
miten kylmä ulkona on.
Sinun henkäilyssäsi seuraisin
maan ääntä ja koivikon.
Kellot kaikuvat toisilleen,
ajan pohjaan katsotaan.
Joku kulkee vielä itsekseen,
saa koiran haukahtamaan.
Sitten tyyntyy. Ja katseeni
sinussa suurtuu tässä;
sinut rauhaan lasken, vapaaksi,
jokin liikkuu pimeässä.
- Rainer Maria Rilke -
Hetkien kirja - Runoja vuosilta 1899-1908 (WSOY 1992)
suomennos Anna-Maija Raittila
kuva Ina Agency
