YÖKIITÄJÄN LENTO PIMEÄSSÄ ON IHMISEN VAELLUS...

Yökiitäjän lento
pimeässä on
ihmisen vaellus

aina hän lepattaa
valoa kohti ja
kärventää siipensä
sokaistuneena

julma aurinkomme
polttavassa rakkaudessaan
lumoaa ja kiehtoo
eksynyttä

***

Aina se livahtaa
käsistä
hetkessä ohitse

olit juuri tavoittamaisillasi
sen ohikiitävän
pysähtymättömän
ikuisuuden
silmänräpäyksen

aavistuksen verran jo
sormesi hipaisivat
sitä
     - tavoittamatonta.

- Aili Nupponen -
kuva Petriina

JA KUITENKIN MINÄ SANON, EI OLE KETÄÄN TOISTA...

Ja kuitenkin minä sanon,

ei ole ketään toista tässä kaupungissa. 

Minä kosketan otsaa, olkaa ja kättä.

Minä en kuvittelisi sinuna,

                    se on totta,

kaikki on jo toiseksi kuviteltu.

Sen meri sataa,

                   se on sen tyyni

rannan kaupunki vedessä.

                   Ei kukaan itke yksin,

puun oksaltakin putoaa kyynel.

- Mirkka Rekola -

Runot 1954-1978 (WSOY, 1979)

SINÄ OLET YHÄ TÄÄLLÄ UNIKON SIEMENKOTIA ...

Sinä olet yhä täällä
unikon siemenkotia lyijykyniesi joukossa - lohduksi
kuusenoksia kaapin päällä,
löytyy kimppu lumikelloja,
niin että voit valita: joulu tai kevät.
Myös viinilasit ovat täällä.
Joskus et huomaa edes lumisadetta,
joskus sataa vettä pöydällesi.
Yhdentekevää, kevät tulee kaikesta huolimatta,
et saa silmiäsi irti pienistä ruohonkorsista, vihertävistä,
ja tunnistat itsesi kaikissa puissa:
ne kuihtuvat ja puhkeavat eloon yhä uudelleen -
voi sinua, sillä kaikki kukkii
ja sinä olet kerjäläinen ja ne näkevät sinut
tuhatkertaisessa loistossa.
Ja rastaat, pääskyt ja mehiläiset tulevat,
luo silmäsi maahan syreenisasadekuurossa,
sinähän tiedät: olet lyijynraskas
tässä tuoksussa, lepattavassa.
Sillä kevät on juuri sellainen, et voi
muuta muistaa et sanoa,
vaikka hyvä olisi valikoida
niin kuin nainen kokeilee hattuja,
yhtä toisensa jälkeen.
Olisi hyvä torjua tuo kohtalo,
murskata synkkä, ankara patsas,
heilahtaa ja pyöriä loiton,
kaivatun musiikin tahtiin.
Mutta sinulla ei ole muuta musiikkia, olet yhä täällä -
ja mustien harsojen takaa
nousee kukkameri kuin kohtalo

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011) 
suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky
kuva Runotalo

RUUSUN SISIN

Missä on ulkopuoli tähän sisimpään?
Kipu millainen
moiseen palttinaan peitetään?
Mitkä taivaat väikkyvätkään
näiden avointen
ruusujen lähteessä?
Ne niin huolettomina
suovat terälehtien levätä
- lomittain, irtonaisina
kuin ei vapiseva käsi niitä koskaan voisi varistaa.
Nehän tuskin omin avuin koossa pysyvät,
monet täyttyivät jo ja tulvivat
valoon päivien,
jotka täytenä
- täydempänä mailleen laskeutuvat,
kunnes uneksi muuttuu koko kesä,
synnyinsijaksi unelmien.

♥♥♥


Wo ist zu diesem Innen
ein Aussen? Auf welches Weh
legt man solches Linnen?
Welche Himmel spiegeln sich drinnen
in dem Binnensee
dieser offenen Rosen,
dieser sorglosen, sieh:
wie sie lose im Losen
liegen, als könnte nie
eine Zitternde Hand sie verschütten.
Sie können sich selber kaum
halten; viele liessen
sich überfüllen und fliessen
über von Innenraum
in die Tage, die immer
voller und voller sich schliessen,
bis der ganze Sommer ein Zimmer
wird, ein Zimmer in einem Traum.

- Rainer Maria Rilke -
Tahto tahtojen / Der Grosse Wille (Like 2004)
suomennos Eve Rehn

NYT KUN EN ENÄÄ RAKASTA SINUA RUNOISSANI ON...

Nyt kun en enää rakasta sinua
runoissani on vähemmän toukokuun päiviä
vähemmän syreeneitä
eivätkä kylän kadut enää haukottele
orvokin tuoksusta päihtyneinä
vähemmän on lunta, tuulta ja merta
niin kuin kaikki vuodenajat
menisivät yhdessä ohi
myös runoni muuttuu paljaaksi, harmaantuu
nyt kun en enää rakasta sinua
en rakasta edes lapsuuttani
vaikka niin hyvä olisi piiloutua siihen
juosta kesästä kesään
poppelipuulta poppelipuulle
jotta voisin näyttää sinut
kirkossa leikkivälle pikkutytölle
niin pienelle
että hän melkein hukkui
vastapuituun viljaan
nyt kun en enää rakasta sinua
kiinni puristetut leuat
sulkeutuvat lapsen nyyhkytyksen ympärille
lapsen haavoilla kahdenkymmenen vuoden kultapöly
isoäidin petuniat ovat orpoja
ja vaikka japanilaiset kanat
asettuvat yöksi hapankirsikkapuun oksalle
en piittaa edes niistä
tahmeita, haaveksivia päiviä pääksytysten
minulla ei ole enää mitään tekemistä
minua ei enäää jännitä en pidä kiirettä
en enää asetu raekuuroon taputtamaan käsiä
maassa on nyt yksi noita vähemmän
yksi haltijatar vähemmän
linnut lentävät kauas minun luotani
en passita niitä enää sinun luoksesi
nyt kun en enää rakasta sinua
en halua kirjoittaa runoja
haluan keksiä uusia sanoja
uusia vuodenaikoja, uusia kukkia, uusia jokia
haluan antaa uudet nimet kaikille
sillä entiset tekevät kipeää
nyt kun en enää rakasta sinua
maanosa jossa olin elänyt sinun kanssasi
uhkaa minua alati
niin kuin tulivuori valmiina purkautumaan
maanosa jossa en ole tarvinnut muiden kesää
muiden leipää, muiden kädenlyöntejä
maanosa, jossa olin askeetti otsasi valossa.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)