aina elämä vyöryy itsensä yli, tungeksii.
Tahtoisin olla yksi, yksinkertainen.
Mutta mitä sitä voi kerroksilleen?
Kaikille nimille, väreille, muistoile,
kun mikään ei haalistu.
Siis pelkkä kaivertamaton nimi, pyydän.
Kuorikaa nimet pois, hiokaa sileiksi,
en halua ketään enää.
En edes itseäni.
- Aila Meriluoto -
Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011)
Näyttää jotakuta tymppivän...
VastaaPoistaCatherinen rooli Eräässä joulutarinassa on vahva ja itsetietoinen ja muutakin, mutta tässä se voisi olla vaikka ajatus runosta...
VastaaPoistalisäisin perään otteen toisesta Meriluodon runosta:
VastaaPoistaEi mikään kuollut,
et sinä en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä...
Jäi hymyily surullinen.
Kirjailija kuvaa, ironiaakin viljellen, kaikkia elämänsä polkuja yhtä arvokkaina. Meriluoto ei pakota elämänsä kaikkia vaiheita ja kokemuksiaan yhteen raamiin, vaan muistelee aidosti – elämä tilkkutäkkinä, tai useina erilaisina kuteina. Koettu, myös rakkaudet limittyvät yhdeksi vaikka polkuja on monta.
VastaaPoistaKristian tuo kaunis runo on varhempaa Meriluotoa ja erittäin paljon käytetty kuolinilmoituksissa.
VastaaPoistaTämä tässä on Meriluodon uusimmasta, jonka hän on siis kirjoittanut jo varsin koekala iällä, mutta ikä ei näy terävyydessä ja osuvudessa ja rakkaus on aina mukana tavalla tai toisella.
Mainitsemasi Meriluoto muistuttaa tunnelmaltaan sitä Oiva Paloheimon runoa, jolla aloitin koko tämän runoblogini:
Oli kerran...muistatko vielä sadun penkit ja puistikon?
Älä pelkää, koske en siihen, kuut kulkivat, lunta jo on.
Tuli talvi ja silmäsi kauniit kuin lammikot jäähän se loi.
Kuut kulkevat vitkaan liian,
suvi tulla ei koskaan voi.
Jo uutimin ikkunat sulje.
On kylmä ja hämärtää.
Lumi peittää puistikon penkit.
Jää hyvästi, rakkaani, jää.
Kristina, eikä hän vain muistele: Hän elää vieläkin lujaa. Lue vaikka hänen päiväkirjansa Tältä kohtaa. Aila on edelleen pioneeri ja esimerkkinä elämän uskaltamisesta ja täydestä elämisestä.
VastaaPoistaVoin ymmärtää tuon Aila Meriluodon tunteen, ettei hän halua ketään, ei edes itseään. Hän on saanut elämästä kyllikseen, ei ole mitään vailla---.
VastaaPoistaAili, näin minäkin sen ymmärsin ja siksi katson, että Catherinen filmi-ilme sopii tähän hyvin;-)
VastaaPoista'Olla mitään vailla...' voi olla ihan hyväkin olotila...
Muuten runon sanoma tulee liki, mutta tuo sana yksinkertainen nostaa hymyn huulille. Meillä kuorossa laulettiin suomalaista tangoa jossa metsässä asui tyttö yksinkertainen, jota kulkija halusi rakastaa. Pyysin, että lauletaan mieluummin ainutkertainen! Kuka meistä haluaisi olla haluttu yksinkertainen? Nopas, Meriluodon runossa ei tosin haluttukaan olla muuta kuin yksinkertainen. Hm.
VastaaPoistaasia hiukan eri, tosiaan.
Anja, niin...Aila on tässä tarkoittanut kai, että 'ei kerroksia', niitä hän ei enää halua. Joku voi olla kovasti kerroksellinen, mutta ei itsekään sitä enää jaksa ja haluaa sitten olla yksinkertainen.
VastaaPoistaSuomen kieli on muuten täynnä sanoja, joissa merkitys muuttuu usein vähän ikäväksikin. Kukaan ei halua olla yksinkertainen, mutta Meriluoto ei pelännyt käyttää juuri tuota sanaa - siltikään.