sa, jonka hymyilystä löysin kevään,
ja vierellämme iltaan syvenevään
käy vanhan tuskan varjo suloinen,
kuin tuoksu tuomen, aikaa varisseen,
kuin ammoin haavoittuneen linnun lento,
kuin kevätöinen hohde kullanhento,
mi kauan sitten koski sydämeen.
Oi lumousta kivun voitetun!
Kuun sinihunnun näänkö joskus vielä,
niin ettei varjos seuraisi mua tiellä?
Tää muiston pistos koska jättää mun?
Sun sydämeesi katson suruisaan,
sen hämärästä luen: uusi kevät.
Ma tiedän! Perhossiivet helenevät
tomusta perhosien hautuumaan.
Mut, kallis, vielä rintaa haavoittaa
se että hukkui kaikki hellyytemme,
se että koskaan omistaneet emme,
se ettei prinssi saanut prinsessaa.
Me onnen metsään tuntemattomaan,
poloiset, eksyimme kuin kaksi lasta.
Sen syvyydestä, meitä saartavasta,
vei polku pois vain halki tuskan maan.
Kun rannatonna ilta sinertää
koemme murheen: olla viimein vapaa.
Vain tuulen humun siipi hellä tapaa,
vain tuoksun tunnen, mut en kukkaa nää.
Nyt sylis avaa kerran viimeisen!
Maan päällä vielä on se kallein syli.
Kuu paistaa niinkuin ennen olkas yli.
Mua suutele! Vain kerran viimeisen!
- Saima Harmaja -
Kootut runot (WSOY 1966)
kuva Iines
Onpsd haikea runo. ♥
VastaaPoistaAnki, minä oikein pelkäsin kommenttiasi;-)
VastaaPoistaNo, yritän tässä antaa kaikille jotakin ja kun tätä vähän aikaa luin, siis sisäistin monta päivää, löysin tästä upeaa tunnettakin. Hyvin monet pitävät valtavasti Harmajasta.
Minulla on nyt vähän runo-ongelmia, kun en ehdi etsiä uusia runoilijoita, mutta onhan Lumikarpalossa jo aika monta. Ehkä ehdin suuvella kirjastoon ja olen ainakin syksylle tilannut uusia runoilijoita.
♥
Oi, ihana runo ja kuva sinisiivestä ♥
VastaaPoistaSeijastiina, tämä on Iineksen kuvia...Pidin tässä kuvassa siitä, miten perhonen oli osa maastoa, kaunsita kiveä, kalliota...Toinen, aivan erlainen on hohtosinisiipi palkissani, joka on kuvattu Israelissa. Se on taas näyttävä, kun tämä on hieman häipyvä, kätkevä.
VastaaPoistaKiitos!
♥