tahtoi vangita henkäyksen, perhosen hämärää välkyttävän siiven?
Valotuin hänen sisäänsä, kirsikkahuulet huulten sisään,
alastomat mosaiikit joilla hän tapetoi ruumiinsa seinämät.
Monta imperfektiä sitten salama välähti kuin outo silmä.
Nyt kuville putoilee lunta, nyt tauluissa on alkanut sataa. Hän
sanoi: myös minussa sataa. Hän osoitti itseään, sitten huonetta.
Siellä täällä leijui hopeisia kiteitä. Ne putoilivat nahkasohvalle ja
katosivat. Hän sanoi: jääkuutioita iholla. Lumiset kirsikkatarhat.
Eikö se ole kuten halu? Joka peitetään lumen alle, herää.
- Saila Susiluoto -
Siivekkäät ja Hännäkkäät (Otava 2011)
kuva Weheartit
Oh, mikä lumigeishakirsikkakuva!
VastaaPoistaLöytäsinköhän kuvan, minkä kerran tein tähän runoon. Tai se oli joulukortti, johon sain idean tästä runosta. Täytyypä vähän kaivella arkistoja....
Sanna, oliko tämä just se runo, jota sinäkin siteerasit. Luin koko kirjan, mutta tämä osui ja upposi. Arvaa vaan teinkö töitä, kun etsin tälle kuvaa...;) Tuo kuva on niin upea, että huimaa. Kiitos runoilijavinkistä!
Poista♥
Just tämä runo. Tästä kokoelmasta mulle on tämä ja se vika runo jääneet hyvin mieleen.
Poistasydän!
No sama maku sitten. Tulostin peräti sen kirjeesi ja sitten se hukkui kirjastoni kaaokseen...Viimeisen voisi myös olla blogiin sopiva. Kaikki ehkä eivät. Eihän monille auken Baudelairen Pahan kukatkaan, mitä jaksan ihmetellä.
Poistasydän!
Ihana kuva kerrassaan ♥
VastaaPoistaHyvää uutta viikkoa Leena.
Seijastiina, arvaa veikö kauan löytää: Käytin vaikka mitä hakusanoja ja kollasin kaikki omat tiedostoni, mutta vaikka meillä on kirsikkapuita ja kaarisilta, mikään ei natsannut. I ♥ that image!
PoistaKiitos samoin sinulle, Seijastiina.
Vau!
VastaaPoistaHieno!!
Birgitta, juu, minustakin 'vau!'.
PoistaKiitos.
♥